On päiviä, jolloin voi olla aivan mieletön. Tiedättekö, mitä kuvittelin, kun kuulin aliprefektin odottavan minua. Kuvittelin, että ulkomuotoni oli häntä tutkintopäivänä miellyttänyt, ja että hän tuli vartavasten lukioon tarjoamaan minulle kirjurin paikkaa luonaan. Se oli minusta luonnollisin asia maailmassa. Jacques'in kirje markiisijuttuineen oli aivan varmaan pannut pääni pyörälle.
Oli kuinka hyvänsä, mutta mitä korkeammalle nousin, sitä varmemmaksi kävin asiastani: aliprefektin kirjuri, olin tulla hulluksi ilosta…
Käytävän käännöksessä tapasin Roger'in. Hän oli hyvin kalpea, hän katsoi minuun ikäänkuin olisi aikonut jotain sanoa; mutta minä en seisahtunut: aliprefektillä ei ollut aikaa odottaa.
Kuinka sydämeni sykki, kun saavuin johtajan huoneen ovelle. Aliprefektin kirjuri! Minun täytyi pysähtyä vähäksi aikaa hengähtämään: korjasin kaulaliinaani, ja pyyhkäsin kädelläni hiukan tukkaani ja sitten avasin hiljaa oven.
Jospa olisin aavistanut, mikä minua odotti.
Kuvernööri seisoi huolettomasti nojallaan marmoriuunia vasten ja hymyili itsekseen.
Johtaja arkipuvussaan pysytteli nöyränä hänen edessään samettilakki kädessä, ja Viot, joka kiiruimman kaupassa oli käsketty paikalle, seisoi viattoman näköisenä nurkassa.
Kun olin tullut sisään, alkoi kuvernööri puhua.
— Se on siis tämä herra, sanoi hän näyttäen minua, joka huvikseen viettelee meidän kamarineitsyitämme.
Hän sanoi tämän selvällä, ivallisella äänellä ja yhä edelleen hymyillen. Luulin ensin, että hän laski leikkiä, enkä vastannut mitään; mutta kuvernööri ei laskenut leikkiä; hetken vaitiolon perästä toisti hän uudestaan yhtä hymyilevänä: