— Minulla on kai kunnia puhutella herra Daniel Eyssette'ia, joka on vietellyt vaimoni kamarineitsyen.
En tietänyt, mistä oli kysymys; mutta kuullessani sanan kamarineitsyt jo toista kertaa viskattavan vasten naamaani, tunsin punastuvani häpeästä ja minä huudahdin syvästi suuttuneena:
— Kamarineitsyen, minäkö!… Minä en ole milloinkaan vietellyt mitään kamarineitsyttä.
Johtajan silmälasien takaa leimahti halveksiva välkähdys ja kuulin, kuinka avaimet mutisivat nurkastaan: »Kuinka hävytöntä!»
Mutta kuvernööri ei lakannut hymyilemästä; hän otti uunin reunalta pienen paperipinkan, jota en ollut ensin huomannutkaan, ja sanoi sitte minuun kääntyen ja huolettomasti noita papereita heiluttaen:
— Hyvä herra, tässä on hyvin ankaria todistuksia teitä vastaan. Nämä kirjeet on tavattu puheenaolevalta neidiltä. Tosin niistä puuttuu allekirjoitus, eikä kamarineitsytkään ole tahtonut mainita mitään nimeä. Mutta näissä kirjeissä puhutaan usein lukiosta, ja pahaksi onneksi teille, on herra Viot tuntenut teidän käsialanne ja kirjoitustapanne.
Tässä kohden irvistelivät avaimet pahanilkisesti ja kuvernööri lisäsi yhä edelleen hymyillen:
— Eiväthän kaikki Sarlande'in lukiossa ole runoilijoita.
Nämä sanat kuullessani välähti salamannopea ajatus päähäni: tahdoin nähdä lähempää nuo paperit. Minä syöksähdin kuvernööriä kohden; johtaja, peläten jotain sopimatonta tapahtuvan, aikoi pidättää minua. Mutta kuvernööri ojensi minulle levollisena kirjeet.
— Katsokaa vain! sanoi hän.