— Ei Roger, te ette lähde täältä! Ennemmin menetän paikkani kuin olen syynä teidän kuolemaanne.
— Antakaa minun tehdä velvollisuuteni, sanoi hän kammoittavalla äänellä, ja ponnistuksistani huolimatta onnistui hänen saada ovi puoliksi auki. Silloin juolahti mieleeni puhua hänelle hänen äidistään, tuosta äiti raukasta, joka hänellä oli jossakin maailman kolkassa. Todistin hänelle, että hänen täytyi elää äitinsä tähden, että minun oli hyvinkin helppo saada toinen paikka, että meillä joka tapauksessa oli viikko aikaa ja että meidän ainakin täytyi odottaa viime hetkeen asti, ennenkuin ryhdyttäisiin moiseen epätoivon työhön… Tämä viimeinen tuuma näytti liikuttavan häntä. Hän myöntyi jättämään käyntinsä johtajan luona ja sen mikä sitä seuraisi joitakuita tunteja myöhemmäksi.
Sillävälin soi kello; me syleilimme toisiamme ja minä menin kouluun.
Millaisia me ihmiset olemme! Olin astunut huoneeseeni epätoivoisena, lähdin sieltä melkeinpä iloisena… Pikku Mies oli niin ylpeä tietäessään pelastaneensa ystävänsä miekkailumestarin hengen.
Mutta minun täytyy tunnustaa, että minä istuissani kateederissa ensimmäisen innostuksen ohimentyä, aloin tuumailla. Roger suostui jäämään henkiin, hyvä; mutta mitä minusta itsestäni tulisi sitte, kun minut jalomielisyyteni palkaksi oli ajettu pois lukiosta?
Sitä ei ollut hauska ajatella; näin jo kodin häväistynä, äidin kyynelten vallassa ja isän hirveästi vihoissaan. Onneksi juolahti mieleeni Jacques; kuinka mainiota, että hänen kirjeensä ymmärsi tulla juuri tänä aamuna! Mikä tässä enää oli hätänä, kirjoittihan hän, että hänen vuoteessaan oli sijaa kahdellekin. Ja Pariisissa itsensä kyllä aina jollakin tavalla elättää.
Tässä ajatukseni kauhusta jähmettyivät: jos mieli täältä lähteä, täytyi olla rahaa; ensiksikin matkarahat, sitte viisikymmentä kahdeksan francia, jotka olin portinvartijalle velkaa, paitsi niitä kymmentä francia, jotka eräs yläluokkalainen oli minulle lainannut, ja sitte äärettömiä summia, joita oli kirjoitettu minun nimeeni Barbetten kahvilan saatavakirjaan. Millä keinoin hankkisin kaikki nämä rahat?
— Pyh, sanoin itsekseni sitä ajatellessani, — kylläpä minä olen tyhmä vaivatessani itseäni näin joutavalla; onhan minulla Roger. Hän on hyvissä varoissa, antaahan hän kaupungilla tunteja, ja hän tulee ylen onnelliseksi, kun saa lainata minulle joitakuita satoja francia, minulle, joka olen pelastanut hänen henkensä.
Kun olin asiani näin järjestänyt, unohdin kaikki päivän hirmut ja ajattelin vain suurenmoista Pariisin matkaani. Olin niin iloinen, että tuskin saatoin paikallani pysyä, ja Viot, joka vartavasten tuli lukusaliin, nauttiakseen epätoivostani, oli äärettömän nolon näköinen nähdessään minun ilosta hohtavan naamani. Söin nopeasti vahvan päivällisen, pihalla annoin oppilaille kaikki jälki-istunnot anteeksi. Vihdoin alkoi tunti.
Tärkeintä oli nyt tavata Roger niin pian kuin suinkin; yhdellä loikkauksella olin hänen huoneessaan; siellä ei ollut ketään. »Hyvä, ajattelin itsekseni, hän on varmaankin pistäytynyt Barbetten kahvilaan», eikä se minua näin jännittävissä olosuhteissa lainkaan kummastuttanut.