Hän astui vielä jonkun askeleen; sitte hän tuli takaisin, aivan kuin olisi unohtanut jotakin.
— Mutta, sanoi hän minulle hiljaisella äänellä, kuulkaa, ennenkuin menen, mitä sanon… Pitkä Roger ei ole yksin maailmassa: hänellä on jossakin maailman kolkassa kivulloinen äiti… Äiti … hurskas äiti raukka!… Luvatkaa, että kirjoitatte hänelle, kun kaikki on ohi.
Tämä sanottiin juhlallisesti, levollisella äänellä, joka kauhistutti minua.
— Mitä siis aijotte tehdä? huudahdin.
Roger ei vastannut: mutta hän aukaisi takkinsa, niin että saatoin nähdä hänen taskussaan kiiltävän pistoolin pään.
Minä syöksyin kauhistuneena häntä kohden.
— Tappaa itsenne, onneton? Te aijotte tappaa itsenne?
Hän vastasi hyvin kylmästi:
— Kun olin sotapalveluksessa, tein sen lupauksen, että jos minut joskus hurjapäisyyteni takia alennettaisiin arvossa, niin en eläisi päivääkään häväistykseni jälkeen. Nyt on se hetki tullut, jolloin on pysyttävä sanassa… Viiden minuutin perästä ajetaan minut pois lukiosta, se on: olen häväisty; tunti sen jälestä, hyvää yötä! Minun päiväni ovat päättyneet.
Kuullessani tämän asetuin päättäväisenä oven eteen.