Olin silloin ravintolan takana; työnsin auki pienen portin ja astuin puutarhaan. Mikä hirveä puutarha! Korkea, paljas pensasaita, lehdettömiä syreenipensaita, suuria roskakasoja lumella ja siellä täällä valkeita lehtimajoja, jotka muistuttivat eskimojurttia. Sitä katsellessa kävi mieli apeaksi.
Melu kuului alimmasta kerroksesta, ja mässäys mahtoi olla tällä hetkellä kuumimmillaan, sillä kylmästä huolimatta olivat akkunat selkiseljällään.
Laskin jo jalkani portaitten alimmalle astuimelle, kun kuulin jotain, joka seisautti minut yhdellä iskulla, ja saattoi vereni jähmettymään: nimeni mainittiin naurun remahdusten kaikuessa. Roger puhui minusta ja kummista kummin, joka kerta, kun Daniel Eyssette'n nimi toistettiin, olivat kuulijat katketa naurusta.
Kirvelevän uteliaisuuden ajamana, selvästi tuntien, että saisin kuulla jotain tavatonta, vetäydyin takaisin ja hiivin lumessa, joka maton tavoin hiljensi askeleeni, kenenkään huomaamatta lehtimajaan, joka aivankuin varta vasten sattui olemaan juuri akkunoitten alla.
Tuon lehtimajan tulen koko elämäni ajan näkemään silmissäni; tulen koko elämäni ajan näkemään sen lakastuneet lehtiseinät, sen likaisen maapohjan, sen pienen vihreäksi maalatun pöydän ja sen vettä valuvat puupenkit… Päivä tuskin pääsi pilkoittamaan lumen läpi, jonka peitossa se oli; lumi suli hiljakseen ja tipahteli pääni päälle.
Tuossa lehtimajassa, joka oli pimeä ja kostea kuin hauta, olen oppinut ymmärtämään, kuinka ilkeitä ja halpamaisia ihmiset voivat olla, siellä olen oppinut epäilemään, halveksimaan, vihaamaan… Varjelkoon Jumala teitä, jotka tätä luette, milloinkaan joutumasta tuohon lehtimajaan!… Henkeäni pitäen, vuoroin punastuen ja vaaleten vihasta ja häpeästä, seisoin kuuntelemassa, mitä ravintolassa sanottiin.
Ystäväni, miekkailumestari puhui koko ajan… Hän kertoi seikkailunsa Cecilian kanssa, lemmenkirjeistä, kuvernöörin käynnistä lukiolla, höystäen kertomustaan kaikenmoisilla lisillä ja liikkeillä, jotka mahtoivat olla hyvin hullunkurisia siitä vaikutuksesta päättäen, minkä ne tekivät kuulijoihin.
— Ymmärrätte kai, rakkaat ystävät, sanoi hän rivolla äänellään, — etten minä suotta ole tepastellut kolmea vuotta zuaviteatterin näyttämöllä. Niin totta kuin tässä seison, luulin jo yhteen aikaan olevani hukassa ja etten milloinkaan enää joisi kanssanne Espéron'in mainiota viiniä… Tosin ei pikku Eyssette ollut mitään hiiskunut; mutta olihan vielä aikaa puhua; ja näin meidän kesken sanottuna luulen, että hän tahtoikin vaan antaa minulle kunnian itse ilmaista itseni. Silloinpas minä ajattelin itsekseni: »Nyt näppärästi suuri kohtaus toimeen, Roger!»
Ja sitte minun paras ystäväni miekkailumestari rupesi näyttelemään niin sanomaansa suurta kohtausta, toisin sanoen sitä, mitä aamulla oli tapahtunut kamarissani minun ja hänen välillään. Voi tuota roistoa, hän ei unohtanut mitään… Hän huusi, teatteriäänellä: Äitini, äiti parkani! Sitte hän matki minun ääntäni: »Ei, Roger, ei, te ette saa mennä!»…
Suuri kohtaus oli todellakin mitä hullunkurisin, ja koko kuulijakunta kieritteli itseään naurusta. Mutta minä tunsin suurten kyynelten vierivän pitkin poskiani, vilunväreet puistattivat ruumistani ja korvani soivat, koko aamuinen inhoittava huvinäytelmä kävi minulle selväksi, kykenin epäselvästi tajuamaan, että Roger tahallaan oli lähettänyt minun kirjeeni turvatakseen itsensä mahdollisten seurausten varalta, että hänen äitinsä, hänen äiti raukkansa oli maannut parikymmentä vuotta haudassa, ja että olin luullut hänen piippukoteloansa pistoolin peräksi.