— Niin itse kirkontornissa… Siellä on helppo tietää, mitä kello on.
Jacques liioitteli hiukan. Hän asui kirkon viereisessä talossa, pienessä vinnikamarissa viidennessä tai kuudennessa kerroksessa, ja hänen akkunansa oli Saint-Germain'in torniin päin aivan kellotaulun korkeudella.
Päästin sisään astuissani ilohuudon: »Tuli! kuinka hauskaa!» Juoksin heti uunin luo lämmittelemään jalkojani tulen hohteessa, niin että olin vaarassa sulattaa kalossini. Mutta silloin Jacques huomasi minun merkilliset jalkineeni. Siitäkös hän sai naurun aihetta.
— Rakas veli, sanoi hän; moni kuuluisa mies on saapunut puukengissä Pariisiin ja ylpeilee siitä. Mutta sinä voit sanoa, että olet saapunut tänne kalosseissa: se on vielä paljo originalisempaa. Mutta pane nyt minun tohvelini jalkaasi, ja sitte käymme piirakan kimppuun.
Näin sanoen siirsi kunnon Jacques tulen ääreen pienen pöydän, joka valmiiksi katettuna odotti nurkassa.
II.
SAINT-NIZIER'IN PAPIN LÄHETTÄMÄ.
Mikä juhlahetki meillä olikaan tuona yönä Jacques'in kamarissa! Kuinka kodikkaasti uunin loimo valaisi pöytäliinamme! Ja mikä ihana orvokintuoksu lähti vanhasta hartsisuisesta viinipullostamme! Ja kuinka kauniin kullanruskea piirakan kuori oli! Semmoisia piirakoita ei tehdä enää: etkä enää milloinkaan, Eyssette rukka, saa sellaista viiniä!
Pöydän toisella puolen, aivan minua vastapäätä kaateli Jacques viiniä lasiini. Joka kerta, kun nostin päätäni, näin hänen silmänsä äidillisen hellinä, lempeästi hymyilevän minulle. Minä olin niin onnellinen siellä olostani, että olin kuin kuumeessa. Ja kuinka minä puhuin!
— Syöhän toki, sanoi Jacques, kasaten ruokaa lautaselleni. Mutta minä vaan puhuin enkä syönyt mitään. Mutta silloin alkoi hänkin rupattaa saadakseen minut vaikenemaan. Hän kertoi minulle laveasti yhdessä hengenvedossa kaikki, mitä hän oli tehnyt enemmän kuin vuoden kuluessa, jonka olimme olleet toisistamme erossa.