Sinun lähtösi jälkeen, sanoi hän, — hän kertoi surullisimmatkin asiat samalla jumalallisella, kohtaloon alistuvalla hymyllä —, sinun lähtösi jälkeen kävi koti vasta oikein kolkoksi. Isä ei enää tehnyt mitään, istui vain kaiken päivää konttorissa ja sadatteli vallankumouksellisia tai karjui minulle, että minä olen aasi, josta meidän asiamme eivät suinkaan parantuneet. Joka päivä lankesi vekselejä, joka toinen päivä olivat kaupunginpalvelijat kimpussamme! Joka kerta, kun ovikello soi, istuimme sydän kurkussa. Sinä lähdit aivan oikeaan aikaan pois.
Kun olimme kuukauden kestäneet tätä kauheata elämää, lähti isä Bretagneen Viininviljelysyhtiön asioissa ja äiti Baptiste enon luo. Saatin heidät kumpaisenkin laivaan. Voit arvata, kuinka minä itkin… Heidän mentyään myytiin koko huonekalustomme, niin, rakas veli, myytiin kadulla aivan silmäini edessä porttimme edustalla. Voi, kauheata on nähdä kotinsa näin kappale kappaleelta hajoavan. Ei voi aavistaakaan, mihin määrin kaikki nuo puuesineet ja vaatekappaleet, joita meillä on kodissamme, ovat osia omasta itsestämme. Niin, kun liinavaatekaappi vietiin pois, — muistathan, se, jonka nurkissa oli vaaleanpunaiset, viulua soittavat amoriinit —, aijoin juosta ostajan jälkeen ja huutaa: »Ottakaa tuo kiinni!» Sinä sen kyllä ymmärrät.
Koko huonekalustosta ei minulle jäänyt muuta kuin yksi tuoli, patja ja luuta; tuo luuta tuli minulle hyvään tarpeeseen, niinkuin kohta saat kuulla. Sijoitin tämän rikkauteni yhteen talomme nurkkaan, sillä vuokra oli maksettu kahdesta kuukaudesta eteenpäin, ja niin oli minulla aivan yksin hallussani koko tuo suuri, kylmä, tyhjä huoneusto ilman ikkunaverhoja. Et voi kuvitella, kuinka kolkkoa siellä oli! Joka ilta konttorista palatessani oli suruni yhtä suuri, ja olin aivan kuin hämmästynyt huomatessani olevani yksin noissa huoneissa. Kuljin huoneesta huoneeseen ja paukautin ovet hyvin lujaa kiinni saadakseni aikaan melua. Joskus olin kuulevinani jonkun minua huutavan konttoriin ja minä vastasin: »Tulen paikalla!» Kuu menin äidin huoneeseen, luulin aina nojatuolissa ikkunan ääressä tapaavani hänet surullisena kutomassa sukkaansa…
Päälle päätteeksi ilmestyivät torakat uudelleen. Nuo häijyt pikku itikat, joita vastaan taistellessa olimme nähneet niin paljon vaivaa Lyon'iin saapuessamme, olivat varmaankin saaneet vihiä teidän lähdöstänne ja tekivät uuden hyökkäyksen, joka oli vielä paljon kauheampi kuin ensimmäinen. Koetin ensin pitää puoliani. Vietin iltakaudet kyökissä taistellen kuin leijona, kynttilä toisessa, luuta toisessa kädessä, koko ajan itkien tietysti. Mutta olin yksin enkä voinut moneksi muuttua. Annou'n ajat olivat olleet ja menneet. Torakoita sitävastoin oli kahta kauheammin.
Olen varmasti vakuutettu, että koko Lyon'in torakat — ja jumala yksin tietää, kuinka paljon niitä on tuossa suuressa, kosteassa kaupungissa! — olivat joukolla nousseet taloamme piirittämään. Kyökki oli niitä aivan mustana, minun täytyi jättää se heidän huomaansa. Joskus katselin niitä kauhulla avaimenreijästä. Niitä oli satoja tuhansia… Luulet kai, että nuo kirotut itikat pysyivät siellä! Kyllä kai! et sitte tunne noita pohjoisesta saapuneita. He valtaavat joka paikan. Ovista ja lukoista huolimatta marssivat ne ruokasaliin, jonne olin asettanut vuoteeni. Muutin sen konttoriin, ja sitte saliin. Sinä naurat! mutta olisin tahtonut nähdä sinut sijassani. Nuo hiiden elävät karkoittivat minut huoneesta huoneeseen aina meidän entiseen pikku huoneeseemme asti käytävän päähän. Siellä jättivät ne minut pariksi päiväksi rauhaan. Mutta sitten eräänä aamuna herätessäni näin noin sata kappaletta kaikessa hiljaisuudessa kiipeävän luudanvartta pitkin ylöspäin, sillä aikaa kun toinen komppania hyvässä järjestyksessä marssi vuodettani kohden… Nähdessäni aseeni ja viimmeisen pakopaikkani vallattuina, ei minulla ollut muuta neuvoa kuin paeta. Ja sen teinkin. Jätin patjan, tuolin ja luudan torakoille ja pakenin ijäksi tuosta kauheasta talosta Lanterne kadulla.
Vietin vielä joitakuita hirveän pitkiä, hirveän synkkiä ja hirveän itkuisia kuukausia Lyon'issa. Minua ei konttorissa enää kutsuttu muuksi kuin pyhäksi Magdaleenaksi. En käynyt missään eikä minulla ollut yhtään ystävää. Ainoa huvini oli sinun kirjeesi… Voi, rakas Daniel, kuinka kauniisti sinä osaat lausua ajatuksesi! Sinä voisit ihan varmaan kirjoittaa sanomalehtiin, jos vaan tahtoisit. Minun laitani on aivan toisin. Ajattele, että minä ijankaiken kirjoitettuani sanelun mukaan olen käynyt typeräksi kuin neulomakone. Minun on mahdoton keksiä mitään omasta päästäni. Isä oli aivan oikeassa sanoessaan: »Jacques, sinä olet aasi.» Eikä ole niinkään hullua olla aasi. Aasit ovat kunnollisia, uutteria, kestäviä ja kärsivällisiä pikku eläimiä, lauhkeita luonteeltaan ja vahvaselkäisiä… Mutta palatkaamme juttuuni.
Puhuit joka kirjeessäsi uuden kodin perustamisesta, ja sinun kaunopuheisuutesi saattoi minutkin tuohon suureen tuumaan innostumaan. Mutta onnettomuudeksi riitti se, minkä Lyon'issa ansaitsin tuskin omaan elatukseeni. Silloin syntyi minussa ajatus lähteä Pariisiin. Arvelin, että voisin sieltä käsin paremmin auttaa perhettämme ja että siellä kyllä olisi neuvoja suuren tuumamme toteuttamiseen. Päätin siis lähteä matkaan; mutta ryhdyin sitä ennen varokeinoihin. En tahtonut joutua Pariisin kadulle turvattomana kuin varpusen poika. Se käy päinsä sinunlaisellesi, Daniel: iloiset pojat kyllä suoriutuvat, mutta minulle, ikuiselle vetistelijälle se ei luonnista!
Menin siis pyytämään muutamia suosituskirjeitä ystävältämme, Saint Nizier'in kirkkoherralta. Hänellä on paljon ylhäisiä suosijoita Saint-Germain'in kaupunginosassa. Hän antoi minulle kaksi kirjettä, toisen eräälle kreiville, toisen herttualle. Minä alan komeasti, niinkuin näet. Sieltä menin eräälle räätälille, joka rehellisen naamani takia suostui antamaan minulle velaksi hienon hännystakin siihen kuuluvine housuineen, liivineen j.n.e. Panin suosituskirjeeni hännystakin sisään, käärin hännystakkini salvattiin ja sitte matkaan kuusikymmentä francia taskussa: 35 francia matkaan ja 25 elämän alkajaisiksi.
Tulopäiväni huomenena olin jo kello seitsemän aamulla kadulla hännystakissa ja keltaisissa hansikkaissa. Sanon sinun varaltasi, Daniel, että se oli hyvin naurettavasti tehty. Kello seitsemän aamulla makaavat kaikki hännystakit Pariisissa tai niiden ainakin pitäisi maata. Minä en sitä tietänyt, vaan näyttelin, kiiltonahkakenkieni korkoja paukutellen, hännystakkiani noilla leveillä kaduilla. Luulin myöskin paremmin tapaavani Onnettaren, jos olisin aikaisin jalkeilla. Se oli uusi erehdys: Onnetar ei nouse Pariisissa aikaisin ylös. Astelin siis Saint-Germain'in katuja suosituskirjeet taskussa.
Menin ensiksi kreivin luo, joka asui Lille'n kadulla; sitte herttuan luo Saint-Guillaumen'in kadulle. Molemmissa paikoissa tapasin palvelijat parastaikaa pihaa huuhtomassa ja kiilloittamassa soittokellojen nappeja. Kun sanoin noille lurjuksille, että Saint-Nizier'in kirkkoherra oli minut lähettänyt heidän herrainsa puheille, niin nauroivat he minulle vasten silmiä ja heittivät kokonaisia saaveja vettä jalkoihini… Niin, hyvä lapsi, sekin oli oma syyni, sillä ei muut kuin varvastenhoitajat tule ihmisten luo siihen aikaan päivästä. Kyllä sen nyt muistan.