Ja Jacques äiti alkaa kävellä huoneessa pitkin askelin edestakaisin, huitoen käsillään ja puhellen itsekseen. Yhtäkkiä hän pysähtyy ja käy juhlalliseksi.
— Ei vähintäkään epäilemistä. Daniel, sinä olet runoilija, ja sinun pitää pysyä runoilijana ja hankkia toimeentulosi sillä alalla.
— Oi, Jacques, se on niin vaikeata… Varsinkin alussa. Sillä ansaitsee niin vähäsen.
— Pyh. minä ansaitsen kahden puolesta, ole vaan huoleti.
— Entä koti, Jacques, koti, jonka aijomme uudesti perustaa?
— Kotiko! kyllä minä siitä pidän huolen. Tunnen itselläni olevan voimaa saada se ihan yksinkin pystyyn. Sinä annat sille loistoa. Ajatteleppas, kuinka vanhempamme tulevat olemaan ylpeitä saadessaan asettua kuuluisaan kotiin…!
Koitan vielä vähäisen estellä; mutta Jacques'illa on kaikkeen vastaus valmiina. Mutta, totta puhuen, on vastustelemiseni hyvin heikkoa. Veljeni innostus alkaa tarttua minuunkin. Runoilijakutsumus alkaa vaikuttaa minussa, ja minä tunnen jo lamartinisen kihon koko olemuksessani… On kuitenkin yksi kohta, josta emme lainkaan voi päästä Jacques'in kanssa yksimielisyyteen. Jacques tahtoo, että minä kolmenkymmenen viiden vuotisena tulen Ranskan akatemian jäseneksi. Mutta minä panen kaikin voimin vastaan. Hiiteen koko akatemia! Vanhentunut, vanhanaikainen laitos, oikea Egyptin pyramiidi.
— Sitä suurempi syy tulla sen jäseneksi, sanoo Jacques. Sinä tuot nuorta verta kaikkien noiden vanhusten suoniin Mazarin'in palatsissa… Ja ajatteleppas, kuinka äiti tulisi iloiseksi.
Olen voitettu. Äitiä ajatellessa täytyy kaikkien vastaväitteiden raueta.
Minun on siis pukeutuminen viheriään hännystakkiin. Olkoon menneeksi.
Jos virkaveljeni käyvät liian ikäviksi, niin teen samoin kuin Mérimée:
en mene koskaan istuntoihin.
Tämän jutun kestäessä on tullut ilta, Saint-Germain'in kellot soivat niin heleästi, aivan kuin juhlisivat Daniel Eyssetten menoa Ranskan akatemiaan. — »Mennään syömään päivällistä!» sanoo Jacques äiti ja ylpeänä saadessaan esiintyä akatemian jäsenen seurassa, vie hän minut Saint-Benoit kadulle ruokatarjoiluun.