— Ihme ja kumma, Daniel … mitä minä näen! Runoja! Runojapa kyllä… Sinä runoilet siis yhä vielä? … sinä veitikka, miksi et ole siitä milloinkaan puhunut kirjeissäsi! Ja tiedät kumminkin, etten minäkään ole vallan maallikko tällä alalla… Olenhan minäkin aikoinani kirjoittanut runoja… Muistatko Uskonto! Uskonto! Runoelma kahdessatoista laulussa!… No, herra lyyrikko, otetaanpas nyt sinun runosi katseltaviksi!…
— Ei, anna olla, Jacques, minä pyydän. Ei maksa vaivaa.
— Samanlainen kuin kaikki muutkin runoilijat, sanoi Jacques nauraen. No, istu tuohon ja lue minulle runojasi, taikka minä luen ne itse, ja sinä tiedät, kuinka huonosti minä luen!
Tuo uhkaus tekee vaikutuksensa, minä alan lukea.
Ne ovat runoja, joita olen tehnyt Sarlande'in lukiossa, kentän kastanjapuiden varjossa valvoessani oppilaita… Hyviäkö vaiko huonoja? sitä tuskin enää muistan; mutta miten liikutettu olin niitä lukiessani!… Ajatelkaahan, runoja, joita ei yksikään ihminen milloinkaan ole nähnyt… Eikä Uskonto! Uskonto! runoelman sepittäjä liioin ole mikään tavallinen arvostelija. Entäpä jos hän tekee minusta pilaa? Mutta sitä mukaan kun luen, huumaa loppusointujen musiikki minut ja ääneni käy varmemmaksi. Jacques istuu akkunan ääressä ja kuuntelee paikaltaan liikahtamatta. Hänen takanaan taivaanrannalla menee aurinko suurena veripunaisena mailleen, sytyttäen akkunamme tuleen. Räystäällä haukottelee ja venyttelee itseään laiha kissa katsellen meitä; hän on yhtä happaman näköinen kuin Comédie Française'in näyttelijä surunäytelmää luettaissa… Näen kaiken tämän silmäkulmallani yhä jatkaessani lausuntoani.
Odottamaton menestys! Tuskin olen lopettanut, kun Jacques innostuneena nousee ylös ja lentää kaulaani:
— Oi, Daniel, kuinka kaunista! kuinka kaunista!
Katson häneen hiukan epäluuloisesti.
— Ihanko todella, Jacques…?
— Ihanaa, rakas veli, ihanaa! … ajattele, että sinulla oli sellainen aarre arkussasi etkä hiiskunut siitä mitään! se on uskomatonta…!