Saako taiteilijat mennä avioliittoon?
Kaksi ystävystä, runoilija ja maalari, istuivat, syötyään ensin yhdessä päivällistä, iltaa kuvaamon sohvalla. He olivat sytyttäneet sikaarinsa ja juttelivat.
Oli hetki, joka hyvin sopi luottamuksille ja tärkeille tiedonannoille. Lampun loistoa himmensi varjostin ja se levitti huoneeseen ainoastaan heikon valaistuksen — suloisen hämärän, joka erikoisesti houkuttelee tuttavalliseen keskusteluun. Tuskin ainoa valojuova lankesi seinille taidokkaasti ja maukkaasti asetetuille päähineille, verhoille ja tauluille. Lasikaton lävitse näkyi tummansininen iltataivas.
Puolipimeässä, joka huoneessa vallitsi, ei voinut selvästi eroittaa kun yhden taulun — nuoren naisen muotokuvan, jolla oli viisaat silmät ja hienosti muodostettu suu vedettynä henkevään hymyyn, ikäänkuin hän olisi ymmärtävästi puolustanut miehensä telinettä ja maalilautaa narreja sekä vastustajia vastaan. Kuvassa oli hän eteenpäin nojallaan kuin olisi tahtonut kuunnella kaikkea, eikä kadottaa ainoatakaan sanaa siitä mitä hänelle sanotaan. Kamiinin lähellä oli pieni matala tuoli ja matolla lapsen pieni kenkäpari — todistus, että perheessä oli olemassa myöskin lapsi. Tuo nuori äiti oli myöskin todellisuudessa äsken mennyt lapsineen nauraen ja leikitellen kuvaamon vieressä olevaan huoneeseen, missä lapsi piti asettaa sänkyyn.
Kaikki tässä taiteilijakodissa todisti hiljaista ja rauhallista perheonnea. Runoilija oli kerrassaan hurmaantunut ja antoi tämän tunteensa purkautua sanoiksi.
"Sinä olet niinmuodoin menetellyt oikein", sanoi hän kääntyen ystäväänsä. "Löytyy vaan yksi laji totista ja oikeata onnea. Yksi luulee sen saavuttavansa yhdellä, toinen toisella tavalla, mutta onni on toki yksin ja ainoastaan avioliitossa. Sinun pitää toimittaa minut naimisiin!"
Maalari: En, en ikinä! Siihen minä en suostu. Ole hyvä ja mene naimisiin omin neuvoinesi jos sinua huvittaa. Minä en sekoita itseäni sellaisiin tekoihin.
Runoilija: Ja miksi et?
Maalari: Siksi — siksi että taiteilijoiden, niinmuodoin myöskin runoilijoiden, ei koskaan pitäisi mennä naimisiin.
Runoilija: No, sepä on todellakin liian ankarata! ja sen sinä uskallat sanoa! Sinä! Eikö lamppu sammu ja muurit muserru yhteen sinun syntisen pääsi ylitse? Ajattelehan toki, onnettomuuden ihminen, että olet minun suonut katsella tässä aivan häiritsemätöntä avio-onnea! Olet herättänyt sielussani melkein kateuden tunnetta ja nyt kiellät minua halaamasta samaa onnea? Oletko ehkä sydämettömän rikkaan kaltainen, joka kaksin kerroin nauttii omasta hyvinvoinnistaan kun näkee toisten kärsimyksiä ja hätää, ja vasta perinpohjin tuntee mielihyvää istuessaan oman lämpimän ja loistavan lietensä ääressä ajatellen, että sade ulkona rankasti syöksee alas ja että niin monta kurjaa rääsyläistä on ilman kattoa päänsä päällä.