Maalari: Ajattele minusta mitä tahdot. Tunnen liijan suurta ystävyyttä sinua kohtaan tahtoakseni auttaa sinua tekemään tyhmyyttä — tyhmyyttä, jota ei koskaan elämässä voi hyväksi tehdä.
Runoilija: Keskustelkaamme asiasta. Kuinka sinulle on käynyt? Etkö ole täysin tyytyväinen? Ja kuitenkin olin vähintäänkin saanut sen käsityksen kuin onni totisesti olisi sinun luoksesi kotiutunut.
Maalari: Ja siinä olet oikeassa. Minä olen onnellinen. Täydellisesti onnellinen. Rakastan vaimoani koko sydämestäni ja kun minä ajattelen lastani, tahtoisin ääneen riemuita. Avioliitto on tullut minulle rauhalliseksi satamaksi, missä tunnen saavani suojaa monesta myrskystä ja vaarasta. Ei semmoiseksi, mihin lyöttäytyy rauhassa loikomaan, piintyy ja tulee kelpaamattomaksi merelle, vaan lahdelmaksi, johon heittäytyy ankkuriin korjatakseen purjeita ja mastoa ja lepää ennen uusia matkoja tuntemattomiin maihin. En koskaan ole työskennellyt mieluummin kuin jouduttuani naimisiin ja parhaimmat tauluni olen maalannut sen jälkeen.
Runoilija: No — mutta —?
Maalari: Rakas ystäväni! Vaarassa tulla sinulle naurettavaksi, täytyy minun yhtäkaikki sanoa, että katselen onneani ihmeenä, joka on eriskummallinen ja tavaton. Niin, käsitänhän hyvin mitä avioliitto oikeastaan on ja enemmän kummastuttaa minua se onnellinen arpa, jonka olen voittanut. Ja niin ollen olen aivan samallainen kuin ne, joilla ei ole mitään tietoa vaarasta ja urhoollisesti käyvät sitä kohti huomaamatta ja sitte jälkeen päin ihmettelevät omaa rohkeuttaan.
Runoilija: Mutta mistä sitten aiheutuvat sen hirvittävät vaarat?
Maalari: Ensimäinen ja pahin on se että tultuaan siihen kadottaa kykynsä, tahi vähintäänkin heikentyy se. Ja minä uskon sen olevan hyvin tärkeän asian taiteilijalle. Pyydän sinun muistamaan, etten ajattele tavallisimpia ja yksinkertaisempia oloja. Myönnänhän, että avioliitto suuressa kokonaisuudessaan on kerrassaan mainio kasvatuslaitos ja että usea meistä miehistä vasta siihen jouduttuaan oppii hoitamaan taloutta ja itseänsä sitten kun on saanut perheen ja etenkin kun se alkaa lisääntyä. Onhan tapauksia, joissa naiminen on tarpeellinen koko olemassa ololle. Naimaton juristi esimerkiksi — semmoista tuskin voi ajatella tässä maassa. Ei voi koskaan luottaa riittävään lepoon ja rauhaan. Mutta meille maalareille, kirjailijoille, kuvanveistäjille ja säveltäjille — jotka elämme vähän syrjässä elämän suuresta hyörinästä ja jotka lakkaamatta olemme kiinni tutkimuksissamme muovailla ja luoda taideteosta, me, joiden täytyy eroittautua suuresta joukosta, samoinkuin täytyy ottaa pari askelta takaisin taulusta voidakseen nähdä ja käsittää sen kokonaisuudessaan — meille kaikille, sanon minä, ei pitäisi avioliiton olla sääntönä, vaan poikkeuksena. Kun me taiteilijat nyt kerta olemme sellaisia hermostuneita, kevytluontoisia ja vaihtelevia olentoja — sanotaanhan meitä usein myöskin suuriksi lapsiksi — meille sopii ainoastaan erikoisilla lahjoilla varustettu nainen — nainen, jota tuskin voi löytää tästä maailmasta ja sen vuoksi tekee parhaiten ollessaan etsimättä. Suuri Delacroix — ihailethan syvästi hänen teoksiansa — hän tiesi sen! Mitä suloista taiteilijaelämää eikö hän viettänyt kuvaamonsa neljän seinän sisällä, kun hän omisti kaikki ajatuksensa ja työnsä taiteellensa! Olin kerran käymässä hänen pikku huoneessaan Champrosayssa ja pienessä pappilan puutarhassa missä ruusut kukkivat niin suloisesti. Tässä paikassa vietti tuo suuri taiteilija kaksikymmentä vuotta yksinäisyydessä. Mikä rauha, kuinka erillään maailman hälinästä! Voitko ajatella Delacroix'ia naineena ja perheen-isänä kaikkine huolinensa, niinkuin lastenkasvatus, sairaudet, kaikellaiset tarpeet, joita lisääntyneet tulot täytyy seurata? Luuletko, että hän siinä tapauksessa olisi onnistunut luomaan niin täydellisiä teoksia kuin hän nyt on tehnyt?
Runoilija: Puhut Delacroix'ista, mutta ajatteleppas Viktor Hugo'a! Voitko väittää avioliiton vaikuttaneen häneen siten, että teoksensa sen kautta olisivat tulleet vähemmän mainioita?
Maalari: En, häneen en luule avioliitolla siinä katsannossa olleen vaikutusta. Mutta kaikilla taiteilijoilla ei olle niin suuria lahjoja, että heille sen vuoksi voisi anteeksi antaa heidän tyhmyyksiänsä. Heidän kunniansa aurinko ei sädehti kylliksi kirkkaasti voidakseen kuivata kaikki ne kyyneleet, jotka heidän tähtensä vuodatetaan. Niin, sanotaanhan aina, että on hauska olla taiteilijan vaimo — mutta onko hän onnellinen? Ei! Sanon sinulle, että ratavartijan vaimo on paljo onnellisempi kuin taiteilijan vaimo.
Runoilija: On se kuitenkin lievemmin sanoen omituista kuulla noin räikeätä saarnaa avioliittoa vastaan mieheltä, joka itse on naimisissa ja lisäksi onnellisissa naimisissa.