Maalari: Sanon sinulle vielä kerran, etten puhu itsestäni. Näkökantani asiassa olen saanut niistä lukuisista valitettavista tapauksista, joita olen nähnyt toisista — niistä loppumattomista väärinkäsityksistä, joita alituisesti esiintyy taiteilijamaailman avioliitoissa ja jotka muodostavat omituisen elämänkatsomuksemme. Ajattelehan itse! Täällä on meillä eräs kuvanveistäjä, joka täysissä ja parhaissa nuoruudenvoimissaan ja ollen korkeammassa määrässä kyvykäs, on siirtynyt pois hyläten vaimonsa ja lapsensa. Koko maailma tuomitsee häntä, enkä minä tahdo suinkaan ottaa häntä puolustaakseni. Mutta kuinka se kaikki on käynyt, sen voin ihan hyvin käsittää. Katsokaa — tuo nuori mies eli ensin ainoastaan taiteellensa välittämättä laisinkaan maailmasta ja sen hälinästä. Ja hänen muuten rakastettava ja ymmärtäväinen vaimonsa on nyt kymmenen vuoden ajalla — sen sijaan, että olisi poistanut hänen luotansa kaikki mikä hänelle on kiusaksi — tuominnut hänet kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin velvollisuuksiin seuraelämässä. Hän sai koko joukon niin sanottuja "virallisia" toimituksia — hän sai inhoittavien samettikalottisten kunnianmiesten ja mauttomasti puettujen rouvien muotokuvia rintataskuunsa. Sitten häiritsi hän häntä ehkä kymmenenkin kertaa päivässä välttämättömän tarpeellisilla vierailuilla ja iltaisin pakoitti hänet pukeutumaan hännystakkiin ja valkoisiin hansikkaisiin ja vei kerallansa yhdestä salongista toiseen. Sinä voit sanoa: "Hänen ei olisi pitänyt siihen tyytyä, vaan sanoa yksinkertaisesti ja varmasti 'ei' rouvan vaatimuksiin." Mutta tiedäthän myöskin kuinka juuri me taiteilijat, paikallaan pysyessämme, kotiin sidottuine elämäntapoinemme, enemmän kuin muut ihmiset olemme riippuvat ympäristöstämme. Kotielämän ilma ympäröi meitä ja jos emme ole aivan korkeiden aatteiden kiihoittamia, tulemme tämän ilman vaikutuksesta aivan liian pian veltoiksi, lamautuneiksi ja väsyneiksi. Muutoin antaahan taiteilija kaiken tarmonsa, voimansa ja elämänkuntonsa tulla teoksensa hyväksi ja tämä tekee hänet siksi voipuneeksi, ettei hänellä ole silmää nähdä jokapäiväisen elämän pikkumaisuuksia ja niinmuodoin ei viitsi itseään niillä rasittaa. Sen kautta saa naistyranni paljon helpommin vallan hänen ylitsensä. Kukaan ei voi silloin pikemmin kuin taiteilija olla selvillä, että hänet on voitettu ja pakoitettu ikeen alle. Mutta usko minua — hän ei kärsi sitä liian kauvan. Jos eräänä päivänä nuo näkymättömät kahleet, jotka häntä sitovat, ilmeisesti tulevat esteeksi hänen taiteellisille pyrkimyksilleiisä, heittää hän päältään ikeen, kainostuu entistä heikkouttansa, nousee ja menee omaa tietänsä, kuten ystävämme kuvanveistäjä. Sinä tiedät, että hänen vaimonsa oli menehtyä tämän johdosta. "Mitä maailman päivinä minä sitten olen hänelle tehnyt?" kysyi tuo säälittävä olento kerta kerran perästä. Ja hän ei ollut tehnyt kerrassaan mitään, hän vaan ei ollut ymmärtänyt häntä. Ollaksensa taiteilijalle kelvollinen vaimo ei yksin riitä olla kaunis, viisas ja hyvä — hänen pitää omata sanomaton määrä hienotunteisuutta ja itsekkyydetön uhrautumiskyky, jota harvoin löytää tässä elämässä. Ja kuinka nämä ominaisuudet voi löytyä naisessa, joka ei tiedä mitään elämästä, vaan palaa uteliaisuudesta oppia sitä tuntemaan kaikissa vivahduksissansa? Hän on nuori, hän on naimisissa kuuluisan miehen kanssa, jolle kaikki ovet ovat avoinna. Laupias taivas! Onko ihmeellistä, että hän tahtoo vähän näyttäytyä hänen käsivarressaan? Sehän ainoastaan on aivan luonnollista. Mutta kun miehellä on mielessä joku suurteko, pitää hän itsensä jotenkin etäällä ihmisistä? Hän on tullut tietoisuuteen, että aika rientää nopeasti ja että työ on vaivaloista ja sen vuoksi ei hän tahdo taipua ottamaan osaa julkiseen elämään. Sillä tavalla syntyy eripuraisuutta ja kireät välit puolisoiden kesken. Molemmat puolet tuntevat itsensä onnettomiksi, ja jos nyt mies pysyy lujasti kiinni aikeessaan tahi osoittautuu myöntyväiseksi, on joka tapauksessa tasapaino häiriintynyt, rauha on poissa. Ah, minä olen tuntenut monta sellaista onnetonta paria, jossa vaimo on ollut pyövelinä tahi uhrina — ehkä useammasti edellisenä kuin viimeisenä — ja useimmasti hänellä ei ole aavistustakaan, että hän on itse, joka syyn kantaa. Esimerkiksi eräänä iltana olin minä säveltäjä Dargentyn luona. Siellä oli hyvin suuri seura ja häntä pyydettiin soittamaan. Tuskin oli hän alkanut erästä hurmaavata masurkkaansa, millä säveltäjä on osoittautunut olevansa Chopinin arvokas jälkeläinen, kun hänen vaimonsa alkoi jutella — ensin aivan hiljaa, mutta sitten yhä kovemmasti. Keskustelu kävi vähitellen yhä vilkkaammaksi ja lopuksi olin minä ainoa, joka kuuntelin soittoa. Silloin sulki Dargenty pianon, kääntyi puoleeni ja sanoi hymyillen, mutta katkeran surullisella äänellä: "Niin se käy aina. Vaimoni ei pidä musiikista." Voitko ajatella jotain kauheampaa? Olla naimisissa naisen kanssa, joka ei anna arvoa miehensä taiteelle! Ei, ystäväni! Seuraa minun neuvoani ja ole naimatta. Sinä olet yksin, olet vapaa. Säilytä yksinäisyytesi ja vapautesi!
Runoilija: Niin, sinä voit kernaasti saarnata! Sinä voit puhua yksinäisyydestä. Jos sinä minun mentyäni saat jonkun hyvän aatteen, niin voit kaikessa mukavuudessa hautoa sitä täällä kodin lämmössä, tuntematta sitä autiutta ja epämiellyttävää tyhjyyttä, joka tukehuttaa ja kuolettaa jokaisen innostuksen oraan.
Olla yksin työskennellessään — niin, se kyllä käy päinsä. Mutta tulee hetkiä, jolloin tuntee itsensä väsyneeksi ja voimattomaksi, jolloin epäilee kelvollisuuttaan, epäilee omaa taidettansa. Kuinka onnellinen eikö silloin ole, jos hänellä aina on joku luonansa, joka uskollisesti on hänen sivullansa — rakastava sydän, jolle voi ilmaista huolensa pelkäämättä, että luottamus vahingoittaa kykyämme tahi usko siihen murtuu. Ja sitten lapsi! Tuo hymyilevä pikku olento, joka ilman mitään syytä siihen, on aina iloinen ja tyytyväinen — eikö tämä ole paras nuorentamiskeino, mitä ihmisellä voi olla? Ah, niin monta kertaa olen ajatellut sitä asiaa. Meille taiteilijoille, jotka olemme turhamaisia kuten kaikki, meille, joille edistyminen on elämän-ehto — niin vieläpä pintapuolinen, helposti vaihteleva arvostelu siitä, mikä on muodinmukaista, voi meille olla hyvin tärkeätä — juuri meille ovat lapset korvaamaton aarre. Heistä voi saada lohdutusta vanhentumiselle. Kaiken minkä me kadotamme, voittaa lapsi ajan kanssa. Voi lohduttaa itseään sillä, että saavutuksen, jota ei meille ollut suotu, voivat he taistella itsellensä, ja kun hiukset tulevat harmaiksi, niin onhan ilahuttavaa nähdä vierellään kultakiharainen, pienoinen pää.
Maalari: Oh, rakas runoilijani! Oletko myöskin ajatellut kuinka ahkerasti täytyy askarrella kynällä ja siveltimellä voidakseen ravita ja kasvattaa rakastettavia jälkeläisiänsä?
Runoilija: Lopuksi voit kuitenkin sanoa suoraan, että taiteilija kaikissa tapauksissa on luotu elämään perheessä. Ja se on totta, että ne meistä, jotka eivät mene naimisiin, tulevat epäsäännöllisen elämänsä kautta heikoiksi ja luonteettomiksi. He muistuttavat matkustajaa, joka väsyneenä ainaiseen kodittomuuteen lopuksi sijoittuu johonkin hotelliin, jonka otsikossa on: "Huoneita matkustajille kuukausittain tahi päivittäin", ja siinä he sitten viettävät koko elämänsä.
Maalari: Siinä he tekevät kerrassaan väärin. He omaavat itsellensä käsityksen avioliiton ikävistä puolista tuntematta sen hauskuuksia.
Runoilija: Sinä myönnät siis avioliitossa olevan hauskuuksiakin?
Vastaamatta nousi maalari ja etsi luonnostensa joukosta jotakin ja lopuksi löysi erään jotenkin rypistyneen ja huonosti pidellyn käsikirjoituksen ja kääntyi sen kanssa ystävänsä puoleen.
"Me voisimme kauvankin pohtia tätä kysymystä onnistumatta vakuuttamaan toisiamme", sanoi hän. "Sinä nyt tahdot esitysteni uhallakin pysyä lujana päätöksessäsi mennä naimisiin. Mutta ensin pyydän sinun lukemaan tämän käsikirjoituksen. Huomaa, että sen on kirjoittanut nainut mies — mies, joka paljo rakastaa vaimoansa ja tuntee itsensä kotielämässään hyvin onnelliseksi. Hän on ollut hyvin paljon taiteilijoiden kanssa ja huvittanut itseänsä erittelemällä osan sellaisia avioliittoja, joista olen sinua varoitellut. Kaikki tässä kirjoituksessa on todellista alusta loppuun — niin tarkasti jäljennetty, ettei kirjailija ole uskaltanut painattaa teostansa. Lue se ja sano sitten minulle ajatuksesi. Luulen sinun jälkeenpäin saavan järkevämmän katsantokannan."
Runoilija otti käsikirjoituksen ja vei kotiinsa. Mutta hän ei kätkenyt sitä niin huolellisesti kuin mahdollisesti olisi toivonut, sillä minun onnistui reväistä siitä muutamia lehtiä ja niiden sisällön jätän tämän ohessa julkisuuteen.