II.
Rouva Heurtebise.
Hän ei ollut ollenkaan luotu menemään kirjailijan kanssa naimisiin, etenkin sellaisen kauhean ja intohimoisen, rähisevän, suurentelevan miehen kanssa, joka kävi elämän tietään nokka pystyssä ja kierretyin viiksin ja vaati ikäänkuin uhalla kantamaan hänen uljasta ja erinomaista Heurtebise-nimeään vastoin kaikkia tottumuksia ja poroporvarillisia ennakkoluuloja. Ja kuinka — millä ihmeen tavalla — tuo mitätön olento, joka oli entisen elämänsä viettänyt kultasepän puodissa kellonperä- ja sormusrivien takana, jotka olivat asetetut lankaan, onnistunut vangita tämän runoilijan?
Olihan hänellä hieman puotimamsellisuloutta, määräämätöntä vetovoimaa, kylmät, aina hymyilevät silmät, samalla kertaa eteenpäin kumartuva ja veltto ruumiinrakennus, ei mitään todellista somuutta, mutta joku vissi maku näyttää loisteliaalta, jonka hän luultavasti oli saanut isänsä puodin ikkunasta ja joka pani hänet kiihkoisesti koreilemaan monivärisillä silkkiruseteilla, nauhoilla ja korvarenkailla; sen lisäksi käherretty otsatukka ja muut hivukset palmikoitu rasvojen kanssa matalan, kaidan itsepäisen otsan yli, mistä puuttui piirteitä ja vähemmän todisti hänen nuoruuttaan kuin täydellistä ajatuksien ja aatteiden köyhyyttä. Mutta semmoisenaan oli Heurtebise rakastunut häneen, kosinut häntä ja kun mies omisti pikku omaisuuden, ei hänen ollut vaikea saada tyttöä.
Häntä houkutteli siihen halu päästä naimisiin kirjailijan kanssa, joka tulisi antamaan hänelle niin monta teatterilippua kun vaan tahtoi. Mitä mieheen tulee, luulen melkein, että tuo epäjalo puotityttö oli vaatelijaalla tavallaan yhteenpuristetuin huulin ja pikkusormi ojona hurmannut hänet, ikäänkun se olisi korkein määrä pariisilaista hienoutta, sillä mies oli syntyjään talonpoika ja huolimatta lahjoistaan, säilytti hän yhtäkaikki olemuksensa perustuksella ja pohjalla synnynnäisen merkin.
Ikävöiden hiljaista ja rauhallista onnea, perhe-elämää, jota hän niin kauvan oli kaihoten kaivannut, vietti Heurtebise kahden vuoden ajan poissa ystäviensä parista hautautuneena maalle jossain kätköisessä sopessa kaupungin ulkopuolella, mutta yhtäkaikki aina lähellä tätä suurta Pariisia, joka houkutteli häntä muuttamaan ilmaa, joka häntä riudutti niinkuin jonkinlaisia sairaita, joille määrätään meri-ilmaa, mutta ovat liian heikkoja sietääkseen sitä ja sen vuoksi hengittävät sitä jonkun peninkulman etäisyydestä. Joskus nähtiin hänen nimensä jonkin artikkelin alla jossain aikakauskirjassa, mutta ei ollut niissä enää samaa raitista tuoreutta, samaa musertavaa voimaa, jota hänellä oli ennen. Ja me ajattelimme: "Hän on liian onnellinen; onnensa häiritsee häntä."
Sitten ilmestyi hän jälleen meille, mutta me näimme heti, ettei hän ollut onnellinen. Hänen ihonsa oli kalvettunut, piirteensä jännitetyt ja yhteen kuristuneet alituisesta ärsyttämisestä, hänen voimakkuutensa kutistunut kokoon jonkunlaiseksi hermostuneeksi vihaksi, hänen kaunis, sointuva naurunsa kaikui nyt särkyneeltä ja tämä teki hänet vallan toiseksi ihmiseksi. Hän oli liian ylpeä tunnustaaksensa tehneensä erehdyksen, eikä hän valittanut. Mutta ne vanhat ystävät, joille hän jälleen avasi kotinsa, tulivat heti vakuutetuksi hänen tehneen tyhmimmän naimiskaupan mitä ajatella voi ja että hänen elämänsä tämän perästä oli hunningolla. Rouva Heurtebise näytti kahden aviovuoden jälkeen samallaiselta kuin hääpäivänä sakaristossa. Sama tehty, tyyni naama, samat puotimamsellin koristusmerkit, mutta hän oli tullut varmemmaksi. Hän puhui nykyjään. Keskusteluissa taiteesta, mihin Heurtebise kärsien otti osaa arvostellen, ankarasti halveksien tahi rajattomasti innostuen, keskeytti hänet aina vaimonsa hunajan-imelä, epäpuhdas ääni, joka pakotti hänet kuulemaan ylenpalttista lörpötystä jostakin tyhmästä jutusta, joka ei ollenkaan kuulunut asiaan. Mies tuli silloin hämilleen, neuvottomaksi, katsoi meihin ikäänkuin anteeksi pyytäen ja koetti jälleen ottaa esille keskeytetyn puheen-aineen. Mutta kaikkien tyhmyyksien ja itsepäisyyden, liukkaan vastaväittelemisen tähden, jota tuo pieni linnunpää, tyhjä ja ontto kuin pökkelö, toi esille, täytyi hänen lopuksi vaieta ja antaa hänen jatkaa niin kauvan kun tahtoi. Miehen kestävä vaiteliaisuus sai rouvan pois suunniltaan ja saattoi hänet vielä enemmän vastenmieliseksi ja hyljeksittäväksi kuin muuten. Hänen maikaileva äänensä kävi karmakaksi, kohosi ylös diskanttiin, leikkasi ja särisi ärsyttävästi kuin kärpänen siksi kunnes mies puolestaan tuli mielettömäksi ja otti julkean ja uhkaavan äänen.
Noiden alituisten riitaisuuksien jälkeen, jotka aina loppuivat kyynelillä, oli hän levännyt ja virkistynyt kuin ruohomatto kastelemisen jälkeen. Mies sitävastoin tuli kuluneeksi, kuumeentapaiseksi ja kelpaamattomaksi työhön. Niin hän vähitellen lamaantui samoin kuin hänen kiivautensakin. — Eräänä iltana jouduin näkemään muutaman tuollaisista kiusallista kohtauksista, ja kun rouva Heurtebise riemuiten nousi pöydästä, huomasin hänen miehensä kasvoista, jotka hän riidan aikana oli pitänyt alas luotuna ja nyt nosti ylös, hehkuvan vihaa ja ylenkatsetta, joka ei voinut enää sanoiksi sopia. Tulipunaisena kasvoiltaan, silmät kyynelissä ja suu vedettynä ivalliseen ja sydäntäviiltävään hymyyn, odotti hän kunnes rouva meni tiehensä lyöden ankarasti oven perässään kiinni, mutta sitte teki virnistyksen hänen jälkeensä, mielettömän virnistyksen raivosta ja tuskasta aivankuin koulupoika opettajansa selän takana. Hetken perästä kuulin hänen mielenliikutuksesta tukahtuneella äänellä murisevan: "Oh, kyllä itseni hänestä ravistaisin jos lasta ei olisi!"
Sillä heillä oli lapsi, kaunis, pikku raukka, mutta jotenkin epäsiisti, joka ryömi joka loukon ympäri, leikki isompien koirien, ja hiekan ja hämähäkkien kanssa puutarhassa. Niin pian kun äiti hänet näki selitti hän pojan olevan "ilettävän" ja valitteli, ettei hän ollut antanut häntä jollekin imettäjälle täysihoitoon. Muuten oli hän pitänyt puotityttötottumuksensa ja heidän järjestyksetön kotinsa, missä hän aamusella käveli ympäri koristettuine leninkineen ja kummastusta herättävine kampauksineen, muistuttaen hänen rakkaita puotikamareitaan — hökkeleitä, mustia liasta ja puuttuen ilmaa, minne ahtaudutaan kauppiaselämän väliajoiksi kiireesti syömään huonosti laitetun ruokansa liinattomalta pöydältä, korvat koko ajan teroitettuna kuulemaan ovikellon soittoa. Tässä maailmassa on ainoastaan katu, mikä luetaan — kaduksi, missä ostajat ja kävelijät kiitävät eteenpäin ja siellä ja täällä myllertää joutilas väkijoukko, jotka sunnuntaisin täyttävät käytävät ja ajotien. Rouva Heurtebiseila oli myöskin kauhean ikävä maalla. Oh, kuinka hän kaipasi Pariisiansa! Hänen miehensä sitävastoin kaipasi maaelämää pysyäkseen raittiina mieleltään. Pariisi pyörrytti häntä kuin maalaista tilapäisellä kaupunkimatkallansa. Huvittaaksensa itseänsä kutsui rouva entisiä ystävättäriänsä luoksensa. Kun mies ei ollut kotona, huviteltiin näissä tilaisuuksissa repimällä hänen papereitaan, hänen muistiinpanojaan tekeillä olevia töitä varten.
"Katsos, rakas ystäväni — kyllä se on hyvin naurettavaa! Hän sulkeutuu sisään näitä kirjoittaaksensa, kävelee edestakaisin ja puhuu itseksensä. Minulla puolestani ei ole aavistustakaan mitä merkitystä kaikella tuolla roskalla on."