Ja sitte tuli myötäänsä valituksia, katsauksia entisaikoihin.
"Oh, jospa olisin tietänyt…! Kun ajattelen, että olisin voinut mennä naimisiin Allbertot & Fajan kanssa, valkoisen tavaran kauppiaat…!"
Hän nimitti aina molemmat liiketoverit ikäänkuin hän olisi molempien kanssa mennyt naimisiin. Melkeinpä yhtä vähän ujosteltiin, vaikkapa Heurtebise oli kotonakin. Hän häiritsi häntä ja esti tekemästä työtä, täytti huoneen, jossa hän työskenteli, jonninjoutavalla kevytlajisten naisten lörpöttelyllä, jotka ääneen puhuivat ylenkatseella kiijailija-ammatista, joka niin vähän tuottaa ja jonka työteliäimmät hetket arveluttavasti muistuttavat joutilaisuutta.
Kaiken tämän aikana koetti Heurtebise olla syrjässä tästä elämästä, kun hän jokaisen päivän tunsi tuottavan itsellensä onnettomuutta. Hän muutti Pariisiin, otti huoneen eräässä hotellissa kuvitellen olevansa nuori mies. Mutta sitten tuli hän yht'äkkiä ajatelleeksi poikaansa ja kääntyi samana iltana takaisin maalle ja tunsi rajattoman halun sulkea hänet syliinsä. Päästäksensä kotiin tultuansa joutavista kohtauksista, otti hän aina sellaisissa tapauksiss jonkun ystävän mukaansa ja pidätti häntä niin kauvan kuin voi. Niinä hetkinä kun ei hän ollut kahden vaimonsa kanssa, heräsi hänen suurellinen kykynsä ja keskeytyneet työsuunnitelmansa palasivat uudestaan hänen aivoihinsa. Mutta mikä epäilys, kun vieraat olivat poistuneet! Hän olisi tahtonut heitä pidättää, kiinnittää itsensä heihin niin lujasti kuin voimat kestivät. Kuinka alakuloinen hän oli saattaessaan meitä asemalle, missä meidän piti odottaa esikaupungin omnibusvaunua, joka toi meidät takaisin Pariisiin! Ja kun me olimme lähteneet, kuinka hitaasti hän kääntyi kotiinsa tomuista tietä myöten selkä köyryssä ja kädet riippuvina, kuunnellen vaunujen häipyvää kolinata!
Yhdyselämä kahden kesken oli nimittäin tullut sietämättömäksi. Välttääksensä sitä, piti hän huoneen täydeltä vieraita luonansa. Kiitos hyväsydämisyytensä, väsymyksensä ja välinpitämättömyytensä, että hän pian oli koko kirjallisen köyhälistön ympäröimänä. Kokonainen joukko kirjallisuuden renkejä, laiskoja, puolihassuja kuvittelijoita piintyivät hänen taloonsa ja kotiutuivat siellä paremmin kuin hän itse. Ja kun rouva Heurtebise oli tietysti tyhmä ja arvostelukyvytön, oli se hänestä "hurmaavaa" ja piti heitä miestään etevämpänä, kun nämä kirkuivat kovemmasti kuin hän. Yhdessä olo kului hyödyttömässä suun pieksämisessä. Se oli oikeata tyhjien sanojen ja puheenparsien sekamelskaa, joka parhaiten muistutti irtonaista ruutia ja Heurtebise parka, joka istui hiljaa ja liikkumatta keskellä kaikkea tuota hälinää, tyydytti itseänsä hymyillen ja kohautellen olkapäitänsä. Joskus, kun nämä vieraat loppumattoman ruoka-ajan jälkeen istuivat kyynäspäät pöytäliinalla konjakkipullon ympärillä ja alkoivat pitkäpiimäisen lörpötyksensä, ikävän kuin piipunsavun usva, yllätti hänet syvä inho. Ja kun hänellä ei ollut voimia ajaa pois noita kurjia raukkoja, pakeni hän itse ulos eikä tullut kahdeksaan päivään.
"Minun huoneeni on täynnä tyhmeliinejä", sanoi hän kerran minulle. "En uskalla mennä kotiini." Se elämä sai aikaan sen, ettei hän koskaan voinut mitään kirjoittaa. Hänen nimeään näkyi harvoin ja hänen omaisuutensa, joka suli kokoon sellaista elämää talossa vietettäessä, hävisi niihin käsiin, joita hänelle ojennettiin.
Emme olleet tavanneet pitkään aikaan kun eräänä aamuna sain hänen käsialallaan kirjoitetun kortin — ennen niin selvää, nyt huolimatonta ja vapisevaa. — "Me olemme Pariisissa. Tule tervehtimään. Minä ikävöin kauheasti." — Tapasin hänet vaimoineen, lapsineen ja koirineen pienessä synkässä asunnossaan Batignollessa. Epäsäännöllisyys, jolle ei täällä ollut tilaa oikein levitelläitä, näytti vielä kurjemmalta kuin maalla. Vaikka poika ja koirat kieriskelivät ja pyöriskelivät ympäriinsä karsinata muistuttavan huoneen lattialla, makasi Heurtebise sairaana kasvot seinään päin, täydellisessä voimattomuuden tilassa. Vaimo, koristeltuna ja välinpitämättömänä, ei huolehtinut hänestä rahtuakaan. "En tiedä mikä häneen on mennyt", sanoi hän samantekevästi olkapäitään kohottaen. Kun Heurtebise sai nähdä minut, tuli hän muutamiksi hetkiksi iloiseksi kuten ennenkin, vieläpä kuulin pari kertaa hänen vanhan, hyväntahtoisen naurunsakin, joka kuitenkin sammui pian. Hän oli Pariisisissakin pitänyt maalla saamansa tottumukset ja vaikkapa huone oli rappiolla rahapulan ja sairauden tähden, tuli tuossa kahdentoista aikaan joku kuokkavieras, eräs pieni kaljupäinen| nukkavieru, jäykkä ja ärtyinen herra, jota nimitettiin "Proudhon lukijaksi". Ainakin minulle esitti Heurtebise hänet tällä nimellä. Kun kysyin: "Kuka hän on?" vastasi hän totisesti: "Hän on eräs hyvin lahjakas mies, joka on perinpohjin tutkinut Proudhonnea." Siltä hän ei kuitenkaan paljo muuten näyttänyt, sillä tämä syvämielinen ajattelija ei puhunut koskaan sanaakaan paitsi pöydässä moitti paistin olevan liian sitkeätä tahi kastikkeen olevan epäonnistunutta. Sinä päivänä sanoi "Proudhonnin lukija" aamiaisen olevan kaiken arvostelun alapuolella, joka ei kuitenkaan estänyt häntä ahmimasta puolet kaikesta mitä tarjolla oli.
Miten tämä ruoka-aika sairaan sängyn vieressä tuntui minusta tuskalliselta! Vaimo lörpötteli kuten tavallisesti ja antoi pienokaiselle silloin tällöin pienen muksun, koirille luun ja filosoofille pikkuhymyn. Ei ainoatakaan kertaa Heurtebise kääntynyt meihin päin, eikä hän kuitenkaan nukkunut. En ollenkaan tiedä ajatteliko hän. Minun rakas, kelpo ystäväni! Näissä alituisissa kurjissa taisteluissa olivat hänen voimakkaan luonteensa sulat karisseet pois ja hän alkoi tehdä kuolemaa. Hänen hiljainen kuolintaistelunsa, joka pikemmin oli elämän hylkäämistä, kesti muutamia kuukausia ja niin tuli rouva Heurtebisesta leski. Ja kun kyyneleet eivät olleet hänen silmiänsä sumentaneet ja kun hän edelleenkin suki hiuksensa yhtä huolellisesti ja Allbertot & Fajon vielä olivat à prendre, meni hän naimisiin Allbertot & Fajonin kanssa — kenties molempien kanssa. Kaikissa tapauksissa pääsi hän nyt siihen elämään, johon hän oli luotu: puotimamsellin tyhjään lörpöttelyyn ja ijankaikkiseen hymyilemiseen.
III.
"Rakkauden uskontunnustus."