Hän oli aina ajatellut elämänsä suloisimmaksi arvaksi päästä naimisiin runoilijan kanssa. Mutta armoton kohtalo oli päättänyt toisin ja sen sijaan, että olisi käynyt hänen kunnianhimoisten ja romantillisten toiveittensa mukaan, oli se säätänyt hänelle jotenkin yksinkertaisen ja vaatimattoman arvan — hänen piti mennä naimisiin erään rikkaan kasvitarhanomistajan kanssa Auteuilissa, eräs hyvin rakastettava ja hauskanmoinen herra, jonkun verran vanhempi kuin hän ja hänellä oli yksi ainoa viaton ja kaukana kaikesta peloittavuudesta oleva heikkous, hän nimittäin oli kiihkoisa puutarhan hoitaja. Tuo kelpo mies oli aina puutarhassa istutuksiensa kanssa. Joko istui hän aivan kokonaan ruusuistutustensa keskellä, askarrellen eri kukkalajien jalostamisessa, työskenteli lapioiden tahi kastellen ja myöntää täytyy, että nämä toimet tarjoavat monipuolista huvia sille, joka ei aja takaa kaikkein korkeimpia ihanteita.
Ja nyt oli hän puutarhurinsa kanssa ollut naimisissa lähes yhdeksän vuotta. Matkansa elämän läpi oli ollut hänelle yhtä suoraa, yhtä tasaista ja yksitoikkoista kuin huolellisesti hoidetut käytävät miehensä puutarhassa. Melkein kymmenen vuoden ajan oli hän nyt kuullut puutarhasaksien yksitoikkoista raksutusta tahi vesisuihkun lorinaa, joka hiljaa ja suloisesti valui vesikannusta kukkapenkeille. Tuo piintynyt kukkaisten ihailija piteli vaimoansa samojen sääntöjen mukaan, joka kelpasi hänen kukillensakin. Hän piti tarkan vaarin lämpömäärästä ulkoilmakasveilla koristetussa salongissaan. Hän koetti niin paljo kuin mahdollista suojella häntä huhtikuun kylmiltä ja maaliskuun auringolta; aivan kuin hän vuodenajan mukaan muutteli ruukkukasvejaan joko vapaaseen ilmaan tahi huvihuoneeseen, niin hän määräsi myöskin vaimonsa elintavat — aina katsoen ilmapuntaria ja kuunvaiheita.
Kauvan eli rouva tällä tavalla eroitettuna maailmasta sen muurin sisällä, joka ympäröi hänen miehensä puutarhaa. Hiljaisesti ja vaatimattomasti kuin orvokinkukka vietti hän päivänsä, mutta sielunsa sisimmässä ikävöi hän vieraita, vähemmän säännöllisesti ja taidokkaasti laitettuja puutarhoja, missä köynnöskasvit kietoutuvat puun runkoihin ja liehuvat niiden ruumiissa, missä suloiset ulkoilmakukat, tavallisille ihmisille tuntemattomat, avaavat nuppunsa ja missä silmä saa juopua mielikuvituksen värivivahduksista. Sellaisia puutarhoja esitetään usein joidenkin runoilijain kirjoituksissa ja siksi luki hän kaikki runot ja värssyt, jotka mahdollisesti voivat tulla puutarhaintoilijan ahtaaseen maailmaan. Miehen oma sellaisen kirjallisuuden tunteminen supistui runomittaisiin ilman ennustuksiin kalenterivärssyihin, kuten esimerkiksi tämmöisiin:
"Jos ei kylmä Kynttelinä,
Ei palella Paavalina,
Ei oo helle heinäkuussa."
Valitsematta ja aikomatta luki tuo onneton rouva vaikka mitä runoja, jotka vaan sattuivat hänen käsiinsä. Hän ahmi säännöllisesti kaikki, vieläpä kaikkein kurjimmatkin töherrykset. Hän oli onnellinen jo nähdessäänkin loppusointuja "hempi ja lempi!", "taivas ja vaivas", "kulta ja tulta". Kirjan suljettuaan vaipui hän tuntikausia kestävään uinailuun ja herättyään siitä huokasi hän: "Oo, kuinka ilkeästi on mieheni minut pettänyt!"
Kaikki tämä olisi muuten mennyt menojansa kaikessa viattomuudessansa ja varmaan asettunut hiljaisiin toiveisiin, riuduttaviin huokauksiin ja ikävöimiseen, ellei juuri kaikkein vaarallisimmalla hetkellä rouvan täyttäessä kolmekymmentä vuotta — tämä ajankohta toimittaa, kuten tunnettu, naisen hyveissä yhtä suuren muutoksen kuin keskipäivän aurinko, joka määrää sen päivän ilman — niin jos ei juuri silloin vastustamaton Amayry olisi sattunut hänen tielleen.
Amayry oli oikea lajinsa perikuva. Hänen muotonsa! Kantapäästä kiireeseen asti näkyi merkkejä, joita hän oli osakseen saanut hyvin valmistetusta maailmantuskasta. Hänen silmänsä olivat sumeat ja poskensa kalpeat kuin kuolema. Lisäksi oli hän viimeisen venäläisen muodin mukaan huolellisesti käherretty ja viikset hoidettiin unkarilaisella partarasvalla! Hän oli yksi niitä onnettomia, jotka katselivat koko elämää epäilyksellä — mikä aina vaikuttaa voimakkaasti naisiin — mutta yhtäkaikki käy puettuna viimeisen muodin mukaan. Hän oli niitä lyyrikkoja, jotka eivät huolehdi arkipäiväisyyksistä ja joiden vapaus ja riippumattomuus parhaiten näyttäytyi nerollisen huolettomasti solmitussa kaulaliinassa, joka oli niin irrallaan, että se hetkenä minä tahansa voi auveta. Tarvitsi vaan nähdä minkä vaikutuksen hän teki lausuessaan keveästi väräjävällä äänellä kappaleita suuresta runoteoksestaan "Rakkauden uskontunnustus" ja kun hän tuli tuohon ihanaan paikkaan:
"Minä uskon rakkauteen niinkuin korkeuden Herraan…" silloin sanankuulijat tiesivät tuskin itsestäänkään, niin olivat ihastuneita.
Todennäköisesti ei tee tuolle taitavalle lumoojalle väärin, jos otaksuu, että hän uskoi "korkeuden herraan" yhtä vähän kuin johonkin muuhunkaan. Mutta, kuten tunnettu, eiväthän naiset kysy sellaisia pikkuasioita. Hyvin sointuvat sanat ovat houkutuspala, jonka kaikki ilman poikkeusta nielevät ja joka kerran kun Amayry lausui "uskontunnustustaan" kertyivät he piiriin hänen ympärilleen ja avonaisilla ruususuillaan ahmivat hänen haikailevan, taidokkaasti heitetyn syöttikoukkunsa. Taivahinen! Voihan ymmärtää — niin kaunisviiksinen runoilija, joka sen lisäksi uskoo rakkauteen niinkuin korkeuden herraan!
Ja niin kävi kukkaisviljelijän rouvalle kuin monelle muullekin, hän ei voinut vastustaa. Kun hän oli kuullut hänen runonsa kolme kertaa, oli hän voitettu. Ja hänen uneksuva ja huikentelevainen luonteensa, samalla kertaa kunniallinen ja ylpeä, hylkäsi kaiken epäilyksen ja horjumisen. "Uskontunnustuksissaan" oli runoilija myöskin selvästi osoittanut ettei hänellä ole mitään käsitystä salaisesta rakastajasta, joka "käy ympäri kantaen päätään korkealla ja polkee petetyt sielut jalkojensa alle."