Tuo nuori rouva otti niinmuodoin "Rakkauden uskontunnustukset" ojennusnuorakseen. Hän pakeni äkisti Auteuilista ja heittäytyi runoilijan syliin. "Minä en voi kauvemmin elää yhdessä! tuon ihmisen kanssa! Vapahda minut!" Tällaisissa tapauksissa näet oma puoliso aina merkitään "tuoksi ihmiseksi" ja niinmuodoin! sillä nyt tarkoitettiin kukkaisviljelijää.
Ensi silmänräpäyksen oli Amayry jäykistynyt hämmästyksestä. Kuinka hitossa oli tuo kolmenkymmenvuotias rouva tullut ajatukseen ottaa todeksi sen, mitä hän oli sanonut lemmen tunnossaan ja yksinkertaisesti tullut ja heittäytynyt hänen syliinsä? Mutta hän piti hyvässä pelissä hyvän naaman ja otti vastaan mitä kohtalo odottamatta oli hänelle säätänyt. Siitä huolellisesta hoidosta, minkä rouva oli puutarhurin luona saanut, oli hän niin hyvin säilynyt, ettei siihen nähden mitään puuttunut.
Heidän yhteiselämänsä ensipäivät olivat tosiaankin hurmaavia. Pelättiin vaan petetyn aviomiehen seuraamista; piti kätkeytyä otetun nimen varjoon; piti myötäänsä muuttaa asuntoa ja luonnollisesti valita ne vähemmän huomatuista taloista etäisimmissä Pariisin laitakaupungeissa. Ei uskallettu mennä ulos ennenkuin iltasilla ja silloinkin täytyi tarkkaan katsella ympärillensä kaikille suunnille ennenkuin lähdettiin tunteelliselle kuutamokävelylle ulos linnoituslaitoksille.
Mikä ihmeellinen valta romantiikalla on! Mitä suurempaa pelkoa rouva tunsi, sitä kekseliäämmästi mies käytti varovaisuuskeinoja, sulki tarkemmasti ikkunan verhot ja mitä tiheempiä harsoja hän vaati rouvan käyttämään, sitä suuremmalta ja ihmeellisemmältä näytti runoilija hänen silmissään. Iltaisin aukaisivat he pikkuhuoneensa ikkunan ja katselivat tähtiin, jotka välkkyivät kauniimmasti kuin merkkiliekit lähellä sijaitsevalla rautatien pihalla, ja silloin rouva antoi hänen lausua:
"Minä uskon rakkauteen niinkuin korkeuden Herraan…!" Se oli aivan yksinkertaisesti ihmeen ihanaa!
Onnettomuudeksi ei riemu kestänyt kauvan. Petetty aviomies näyttäytyi aivan rauhalliseksi eikä antanut nähdä eikä kuulla mitään. Mitäpä häneltä voisi odottaa? "Tuo ihminen" oli eräänlainen filosoofi. Kun hänen vaimonsa oli hänet noin loukkaavalla tavalla hyljännyt, oli hän sulkenut porttinsa, hoiteli kukkiansa ja tunsi hiljaista tyytyväisyyttä, että ne eivät voineet häntä hyljätä, kun olivat maahan kiinni juurtuneet. Meidän rakastuneemme rauhoittuivat vähitellen ja kääntyivät takaisin Pariisiin. Mutta nyt huomasi nuori rouva äkisti, että jumaloitu runoilija oli ikäänkuin muuttunut. Pako, arkuus tulla yllätetyksi, pelko joutua kiikkiin, alituinen rauhattomuus, sanalla sanoen kaikki, joka oli antanut pysyväisesti ravintoa heidän intohimoillensa, liukui pois itsestään ja nyt alkoi rouva vihdonkin ymmärtää häntä, nähdä selvästi. Jokaisessa tilaisuudessa, joka koski heidän pienen kotinsa sisustusta, heidän arkipäiväisen elämänsä pienissä yksityisseikoissa oppi hän tuntemaan sen miehen, jonka kanssa hän eli yhdessä.
Ne vähäiset korkeammat, miehekkäät ja myötätuntoiset tunteet, jotka luonto hänelle oli lahjoittanut, oli hän käyttänyt värssyihinsä, ettei hänellä ollut vähintäkään omaksi käytettäväksensä. Hän oli pikkumainen, itsekäs ja ennen kaikkea turhan tarkka — jotain, jota rakkaus ei koskaan voi anteeksi antaa. Välttääksensä pelättyä takaa-ajoa oli tarvinnut ajaa viikset pois ja tämä oli häntä rouvan silmissä halventanut. Aivan toiselta oli hän näyttänyt silloin kun rouva näki hänet — ihanan nuorukaisen — poltetuin kiharoin — ensikerran vahakynttilän uinailevassa valossa ja kun hän lausui "Uskontunnustustaan". Niin takaisin vetäytyneenä kuin hänen täytyi rouvan tähden elää, näytti hän vähitellen koko luonteensa ja nyt tulivat hänen heikkoutensa ja puutteensa päivän valoon. Pahin kaikesta oli se, että hän lakkaamatta kuvitteli olevansa sairas ja oli jo kauvan ollut taipuvainen sellaisiin kuvitelmiin. Tuo sankarimainen Amayry kääriytyi villaisiin ja kihtilaastareihin ja hänen kamiininsa hyllyllä seisoi lääkepullo sekä toisella pilleri- ja pulveri-laatikoita toinen toisensa vieressä. Pitkän ajan sai pikku rouva hoitaa diakoonin ja sairaanhoitajattaren töitä. Alistuen kantoi hän kohtaloaan, kun hänestä tuntui että siten sovittaa harha-askeleensa ja että hänen elämänsä vasta nyt oli saanut ominaisen päämäärän. Mutta sitten alkoi hänen intonsa siihen nähden haihtua. Ylenmäärin kuumassa huoneessa, missä runoilija istui villapeittoihin käärittynä, ikävöi hän päästä takaisin puutarhaan Auteuil'issa, missä tuoksui niin suloisesti ja ilma oli niin raitis ja kaunis — ja näissä heräävissä unelmissa näki hän hyväntahtoisen kukkaisviljelijän käyskentelevän siellä hiljaa, niin vaatimattomana ja oman hyödyn pyytämättömänä puittensa ja kukkainsa keskellä. Kuinka paljon voittikaan puutarhuri vertailussa tuon kiihkoisen ja itsekkään ihmisen kanssa, joka nyt oli hänen rinnallaan.
Kun kuukausi oli kulunut, oli hänet vallannut rakkaus puolisoonsa ja hän rakasti häntä oikein ja totisesti eikä kuvitellen ja teeskennellen totisuutta. Eräänä kauniina päivänä kirjoitti hän miehelleen pitkän epistolan kiihkeästi vakuuttaen kärsimyksiänsä ja uudestaan herännyttä rakkauttansa häneen. Hän ei saanut vastausta. Miehensä katsoi varmaan, ettei hän ole vielä kylliksi rangaistu. Nyt kirjoitti hän hänelle kirjeen kirjeen perästä kerjäten rukoilevilla sanoilla anteeksiantoa ja suostumusta tulla takaisin hänen luoksensa, vakuuttaen rakastavansa häntä nyt enemmän kuin elämäänsä ja selitti ennen kuolevansa kuin jatkaa elämää "tään ihmisen" kanssa. Nyt oli niin muodoin vuoro entistä rakastajaa nimittää sillä nimellä. Kirjeet kirjoitti hän luonnollisesti suurimmassa salaisuudessa, sillä hän vakavasti täydellisesti uskoi Amayryn olevan rakastunut häneen, ja yhtä kiihkoisesti kun rouva ikävöi miehensä anteeksiantoa, yhtä paljon kauhistutti häntä mitä rakastajansa tekisi otaksuttavassa mustasukkaisuudessaan.
"Hän ei koskaan antaisi minun mennä", ajatteli rouva epäillen.
Kun hän lopuksi hellittämättömillä rukouksillaan oli saanut anteeksiannon ja kukkaisviljelijä oli myöntynyt, että hän saa jälleen tulla hänen luoksensa — olemmehan jo sanoneet hänen olleen filosoofin — alkoi hän salaisesti valmistukset kotilieden luo kääntymistään varten ikäänkuin se olisi ollut vaarallisin pakoretki. Hän aivan yksinkertaisesti antoi puolisonsa hänet ryöstää pois, sillä se oli hänen mielestään ainoa mahdollinen pääsytie. Eräänä iltana kun runoilija, joka jo aikoja sitte oli väsynyt tähän kahdenkeskiseen yhteiselämään ja ei ollut vähemmin ylpeä jälleen kasvaneista viiksistään, oli mennyt erääseen seuraan, missä hän aikoi lausua "Rakkauden uskontunnustustaan", kääriytyi rouva suureen viittaan, juoksi lähimpään kadunkulmaan, missä miehensä jo odotti ajopeleissä, nousi vaunuihin ja tuli jälleen puutarhaan, ainiaaksi parannettuna kaikesta halustaan olla runoilijan vaimo.