Tämä ainoa runoilija, joka varmaankaan ei ollut parasta lajia, oli ijäksi päiväksi turmellut hänen runollisen makunsa.
IV.
Italiatar.
Näytäntö oli loppunut. Kun yleisö vaihtoi kiihkeästi mielipiteitään uudesta kappaleesta tunkeutuen eteenpäin ja leveänä ihmisvirtana aaltoili vahvasti valaistussa käytävässä, olivat muutamat kirjailijan ystävät, minä niiden mukana, kerääntyneet taiteilijain käytävän ulkopuolelle onnitellaksemme häntä. Mitään erikoista menestystä ei kappale ollut suinkaan saavuttanut. Se ei soveltunut nykyajan ihmisten aatesuunnille ja johtavalle maulle. Kirjailija oli rohkealla kädellä koettanut murtaa ne väliseinät, jotka oli asetettu kysymykselle mikä on "sopivaa teatterille", hän oli hyvin vähän välittänyt draamallisen suvaitsevaisuuden rajoista. Opettavaiset arvostelijat olivat langettaneet tuomionsa: "Semmoinen ei sovi näyttämölle", ja kaikellaiset irvistelijät bulevardeilla kostelivat, kun muutamissa parhaimmissa värssyissä heidät oli asetettu jotenkin huonoon tunnelmaan, lakkaamatta hokien: "Ei kukaan ihminen mene teatteriin sellaista katsomaan. Se kappale ei tule monta penniä tuomaan kassaan." — Me sitävastoin olimme ylpeitä ystävästämme, joka oli uskaltanut käyttää sellaista kieltä, joka oli osannut pukea ajatuksensa ja katsantokantansa niin suloisesti sointuviin sakeisiin ja joka oli piirtänyt miehensä ja naisensa sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat eikä sellaisia kuin nykyajan katsantotapa vaatii — vaatimus, joka edellyttää otaksuman katsojalla olevan heikot silmät tahi värjätyt silmälasit.
Koneistonhoitajien, palosotilaiden ja kuvailijoiden joukossa tuli runoilija teatterirakennuksesta meitä vastaan. Hän käveli pitkä eturuumis hieman eteenpäin nojallaan ja näytti niinkuin häntä olisi viluuttanut, sillä hän oli kääntänyt takkinsa kauluksen ylös niin että hänen harmaa partansa ja harmahtavat hivuksensa olivat osaksi sen alle kätkettynä. Hän näytti hyvin masentuneelta. Ammattitaputtajien, hänen hyvien ystäviensä ja muiden enemmän sivistyneiden suosionosotukset olivat rajoittuneet ainoastaan siihen teatterisalongin soppeen ja sanoi hänelle nyt jo, ettei hänen kappaleensa tulisi elämään monta esitystä. Eikä yleisö ollut osoittanut mitään erikoista huomaavaisuutta, kun hänen nimensä julkaistiin [Kun uusi kappale Pariisissa esitetään, saa yleisö vasta ensi-illan jälkeen tietää kirjailijan nimen. Tämä nimen julkaisu tulee todistukseksi, tuleeko kappale hyväksytyksi tai ei, sillä jos niin ei ole, estää nimen julkaisemisen yleisön valtaava huuto.] — se oli kaikunut ehkä aivan huomaamatta — ja sehän aina oli syynä huonoon tuuleen. Kun on työskennellyt parikymmentä vuotta ja kun tietää itse olevansa lahjakkuutensa ja voimiensa huipulla ja yksinkertainen joukko ei tahdo sitä ymmärtää, on se jokseenkin masentavaa, niin kerrassaan musertavaa. Sillä silloin sanoo itselleen: "Voihan olla niinkin, että he ovat oikeassa!" Ja silloin tulee epäileväksi ja pelkuriksi…
Meidän iloinen huudahtuksemme ja ystävällinen käden puristuksemme häntä jonkun verran iloitti. "Luuletteko todellakin, että se meni hyvin? Voin vakuuttaa: tähän kappaleeseen olen antanut mitä ylipäänsä voin esittää." Hän laski kuumeentapaisesti vapisevat kätensä meidän käsiimme, ja koetti silmistämme etsiä kehoitusta ja luottamusta. Samalla tavalla sairaan katse kiintyy lääkäriin kun hän änkyttää: "Eihän se ole hengenvaarallista, vai kuinka — enhän minä kuole?" — Ei, ei, rakas runoilija, et sinä tule kuolemaan. Kun operetit ja koristus-kappaleet ovat eläneet satoja esityksiä ja houkutelleet tuhansia katsojia, ovat aikaa sitten unhoitetut ja haudatut, huolimatta kaikista houkutuksista, joita on käytetty, on sinun teoksesi edelleen säilyttävä nuoruutensa ja elämäntuoreutensa.
Kun me nyt kaikki seisoimme siinä pian tyhjentyvällä käytävällä koettaen lohduttaa ja iloittaa ystäväämme, kuulimme lähellämme erittäin voimakkaan äänen huutavan kaukana kauniista olevalla italian murteella: "Hoi, sinä! Nyt on kai jo kylliksi lörpötelty runoudesta ja muusta sellaisesta. Nyt menemme kotiin stufatoamme syömään."
Samassa otti eräs jotenkin lihava kapottihattuinen ja punaruutu-takkinen nainen ystäväämme käsivarresta, ja tämä tapahtui niin epähienolla ja käskevällä tavalla, että hän nähtävästi — kasvoista ja ryhdistä päättäen — tunsi itsensä ikäänkuin haavoitetuksi ja kiusatuksi.
"Vaimoni!" sanoi hän kääntyen meihin. Sen jälkeen kääntyi hän jälleen vaimoonsa, pakoitti itsensä hymyilemään ja sanoi:
"Emmeköhän pyydä näitä ystäviämme seuraamaan meitä näyttääksemme heille kuinka mainiosti osaat laittaa stufatoa?"