Tämä sanottiin turhaan italian kielellä, sillä rouva oli ehdoituksesta samaa mieltä. Me niinmuodoin seurasimme heitä Montmartreen — viisi tai kuusi mitä meitä oli — maistaaksemme ylistettyä häränpaistia.
Myönnän, että olin kauvan toivonut nähdä ystävämme kotia. Naimisensa jälkeen oli hän kerrassaan vetäytynyt pois kaikesta seuraelämästä, hän oleskeli melkein aina maalla.
Mutta mitä minä tähän asti olin kuullut kerrottavan hänen kotielämästänsä, ei jättänyt herättämättä uteliaisuuttani. Viisitoista vuotta sitten, kun hänen päässään ja sydämessään pyöriskelivät romantilliset kuvat ja kuvitelmat, oli hän Rooman läheisyydessä kohdannut erään hurmaavan nuoren tytön, johon heti oli silmittömästi rakastunut. Maria Asunta samoinkuin isänsä, tarumainen luku veljiä ja sisaria asuivat Trasteveressa eräässä niissä pikku asunnoissa, jotka ovat aivan Tiberjoen varrella ja jonka muureihin vanhoja kalastusvenheitä lepää kiinnitettynä.
Eräänä päivänä sai hän nähdä tuon kauniin italiattaren istuvan maalla paljain jaloin, puettuna poimukkaaseen punaiseen hameeseen ja liinakankainen varjostin käärittynä olkapäille asti, kokien estää pakenemasta joukkoa ankeriaita eräästä suuresta verkosta. Nuo solakat elukat, joista vesipisarat helminä putoilivat jokeen, aito punainen hame ja tytön ihmeen kauniit silmät, jotka katselivat ympärilleen niin pohjattoman syvästi, niin ajattelevasti ja viehättävästi uneksuen — kaikki tämä puhui elävästi runoilijan mielikuvitukselle, ehkäpä ainoastaan sen kerran, niinkuin otsikkokuva jonkin romaanin nimilehdellä voi tehdä. Sen lisäksi oli tuon nuoren tytön sydän vapaa eikä ollut vielä koskaan ketään rakastanut tässä maailmassa enemmän kuin lihavaa punaisenruskeaa suurta kissaansa, joka myöskin oli syvästi ihastunut ankeriaan kalastukseen ja nosti karvojaan ja sähisi, niin pian kun lähestyi hänen hallitsijatartansa.
Runoilijan onnistui voittaa nuoren tytön koko ympäristö puolellensa. Santa Marian kirkossa Trasteveressa vihittiin hänet rakastettunsa kanssa ja hän otti kauniin Asuntan ja hänen Caronsa — se oli kissan nimi — mukaansa Ranskaan.
Mies raukka! Tiedätkö mitä sinun myöskin olisi pitänyt ottaa mukaasi? Muutamia auringonsäteitä tuolta suloisesta etelästä, siekale sen alituisesti kirkasta taivasta, maalarimainen vaateasu, putki ja ruoho Tiberistä, suuri verkko, joka aina riippuu Ponte Rossella niin ihailtavasti verhoten — ja lopuksi ja viimeiseksi ehtymätön mielikuvitusvoima. Sillä silloin olisi sinulta säästynyt se julma erehdys, joka niin pian, niin pettävän pian tuli osaksesi.
Nuori pari oli nimittäin tuskin ennättänyt asettua asumaan — hän oli vuokrannut huoneuston erään talon neljännessä kerroksessa Montematressa — ennenkuin hän sai nähdä kauniin italialaisen talonpoikaistyttönsä puettuna avaraan pönkkähameeseen lukemattomine poimuinensa ja rimpsuinensa. Hän sai nähdä rouvansa pitävän pariisilaista hattua, joka oli huonosti kiinnitetty hänen paksuihin palmikoihinsa ja kiikkuvan sinne ja tänne. Koleassa Pariisin ilmanalassa, sen kirkkaan taivaan alla, jossa kaikki näyttäytyy oikeassa valossaan, huomasi säälittävä runoilija myöskin heti, että vaimonsa oli tyhmä, kerrassaan uskomattoman tyhmä. Nuo kauniit mustat silmät, jotka alituisesti näyttivät ajattelevan ja uneksuvan, eivät itse todellisuudessa heijastaneet kaikkein pienintäkään ajatusta. Ne näyttivät ainoastaan korkeinta astetta sielun rauhaa ja hyvää mieltä, jota eläimetkin voivat tuntea — ei mitään enempää. Sitäpaitsi tuo nuori rouva oli saanut kaikkea muuta kuin hienon kasvatuksen. Hän oli karhea ja ilkeämielinen ja tottunut kovalla kädellä hoitamaan ohjia isänsä kotona. Vähinkin vastaansanominen voi ärsyttää hänet uskomattomaan vihanpurkaukseen.
Ken olisi uskonut, että tämä hurmaava suu, joka huulten suljettuna ollessa oli niin kuvankaunis, että vertaistaan tuskin muualla voi nähdä kuin vanhoissa mestariteoksissa, jonakin kauniina päivänä voi laskea ilmoille virran karkeimpia ja ilkeimpiä sanoja? Ilman pienintäkään aihetta miehestään tahi itsestään, voi hän alkaa riidellä kuuluvalla äänellä kadulla, teatterissa, tahi missäpä hän oli, laittoi toimeen ikäviä kohtauksia aiheettomassa mustasukkaisuudessaan. Onnettomuuden kukkuraksi ei hänellä ollut pienintäkään käsitystä taiteellisesta toiminnasta. Ehdottomasti oli yhtä mahdotonta hänen käsittää miehensä askareita ja tekoja, kuin oppia hänen kieltään, tavallisia seuratapoja tahi mitään uudesta ympäristöstään. Se vähä ranskaa, mikä vähitellen oli häneen hankautunut, turmeli vaan hänen italian kieltänsä ja hän sotki molempia näitä kieliä yhdeksi sekamelskaksi, joka oli enemmän kuin naurettavaa. Sanalla sanoen — tämä Iemmenhistoria, joka oli alkanut kuin joku Lamartinen runo, loppui niinkuin Champfleuryn romaani. Sitten tuo onneton kirjailija oli kauvan aikaa ahkeroinut saada häneen jonkun verran sivistystä, mutta lopuksi täytyi hänen luopua kaikista ponnistuksistaan onnistuakseen siinä. Hän oli liiaksi kunnianmies tahtoakseen häntä hyljätä, osoitti, ehkä uhallakin, hiukkasen hellyyttä häntä kohtaan, päätti kokonaan vetäytyä pois seuraelämästä, eikä koskaan nähdä vieraita luonansa, vaan omistaa elämänsä yksinomaan työllensä. Ne harvat ystävät, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssansa, huomasivat kohta, että heidän käyntinsä kiusasi häntä, eivätkä enää palanneet. Viisitoista vuotta oli hän elänyt kuin erakkona omassa kodissaan, tahi oikeammin sanoen, niinkuin sairas, jonka kanssa kukaan ei mielellään tule kosketukseen.
Vaikkapa kävelin ajatuksiini vaipuneena sen todellakin valitettavan kohtalon vuoksi, jota ystäväni täytyi kantaa, tarkastelin myöskin huomiolla tuota omituista paria, joka käveli edellämme. Mies oli pitkä, hinterä ja käveli hieman etukumarassa; rouva oli pitkä ja karkearakenteinen. Lakkaamatta nosteli ja veteli hän päällystakkiaan, joka oli hänen olkapäillänsä ja selvään näytti vaivaavan häntä; lopulta onnistui hänen saada se pois päältään. Myötäänsä puhki hän ääneen ja käyttäytyi niin miesmäisesti kuin mahdollista. Hän nähtävästi oli erittäin hyvällä tuulella ja lörpötteli hyvin kuuluvasti ja väliin kääntyi ympäriinsä nähdäkseen tulemmeko mukana. Niitä meistä, jotka hän tunsi ennestään, huusi hän nimeltään aivan jokapäiväisesti, perheellisesti ja kursailematta. Ja joka kerran huutaessaan asetti hän kätensä torvelle suunsa eteen — otaksuttavasti tottumus siltä ajalta, jolloin hän huusi kalastusvenheisiin Tiberillä.
Perille tultuamme tahtoi portinvahti kieltää meitä menemästä sisään; nähtävästi hän oli vihanen niin kovaääniselle seuralle, joka niin myöhään tuli. Nyt alkoi kiivas kohtaus alhaalla etehisessä italiattaren ja portinvahdin kesken. Sillä välin nousimme ylös alasväännetyllä kaasuliekillä puutteellisesti valaistua käytävätä myöten. Meillä oli hyvin epämiellyttävä tunne tästä alkuvaikutehnasta ja aloimme neuvotella eiköhän olisi parasta kääntyä takaisin.