Mutta meidän kirjailijamme teki lopun kaikesta epäröimisestä. "Tulkaa pian ylös", kuiskasi hän ja me vaiti seurasimme häntä. Italiatar sitä vastoin seisottui alimmalle portaalle nojautuen kaidetta vasten, joka oli vähällä särkyä hänen harminsa ja raskaan painonsa alla, ja tästä paikasta laski hän portin vahdille oikean tulvan kirouksia ja parjauksia — sekoittaen siihen joukon roomalaisia haukkumasanoja ja muuta, jota hän oli poiminut Pariisin syrjäkulmilta. Ja tällainen oli runoilijan kotiintulo päivänä, jolloin hän oli mennyt ulos herättääkseen huomiota koko sivistyneessä ja taidetta rakastavassa Pariisissa ja jonka silmissä vielä loisti kuumeentapainen kiilto siitä jännityksestä, jonka ensi-ilta oli häneen vaikuttanut. Mikä epämiellyttävä käänne jokapäiväiseen elämään!
Sitten kun olimme istuneet kamiinin ääreen heidän pienessä vastaanottohuoneessansa, olisi tämä ilkitunnelma ehkä alkanut haihtua parempien tunteiden tieltä ja olisimme unohtaneet koko ikävän tulomme, ellei Signora alinomaa olisi muistuttanut siitä kovalla äänellänsä ja kaikuvasti nauraen kyökissä kertoessaan palvelustytölle miten hän oli "antanut portinvartijaa turkille" ja kerskuen "kuinka hyvin hän osasi kurittaa sellaista väkeä."
Kun pöytä oli katettu ja valmistukset illallista varten toimitettu, otti hän paikan meidän kanssamme. Nyt kun hän oli riisunut päällystakkinsa, hattunsa ja harsonsa, voin minä häntä lähemmin tarkastella. Hänen kauneutensa oli kadonnut. Hänen karkea ruumiinrakennuksensa, kaksileukainen, leveä naamansa, ja harmahtavat huonosti asetetut hiuksensa ja ennenkaikkea yksinkertainen, melkein raaka suun ympäryksensä, muodostivat ihmeellisen vastakohdan hänen ajatteleville ja uneksuville silmillensä. Hän nojasi molemmilla kyynäspäillänsä pöytään, ottaen vähemmän arvokkaan ja kursailemattoman aseman ja hellittämättä katsettaan lautasesta otti keskusteluun osaa. Seinällä hänen vastapäätään oli huoneen jaloin koristus — huone ei juuri näyttänyt omaavan mitään kalleuksia — eräs muotokuva, jossa oli hyvin kuuluisan tekijän nimimerkki nurkassa. Se esitti Maria Asuntan kaksikymmenvuotisena. Sen kirkkaan sininen puku, monipoimuisen kaulaliinan huikaiseva valkeus, monien pienten koristeiden loisto, kaikki nuo sointuivat hurmaavalla tavalla yhteen tuon ihmeellisen hipiän, sysimustien palmikoiden ja otsalla riippuvien kiharoiden ynnä kaarevien, varjokkaiden kulmakarvojensa kanssa. Ja tämä luomisen mestariteos, tämä ihmeellinen kaunotar oli ajan kanssa voinut muuttua noin yksinkertaiseksi ja jokapäiväiseksi! Tuskin voin sitä käsittää. Niin pian kun signoora avasi suunsa puhuaksensa, kiinnitin ehdottomasti katseeni kuvaan ja etsin tukea noiden suloisten ja uneksivien silmien syvyydestä…
Keskustelu kävi pian yleiseksi ja Maria Asunta sai jälleen takaisin hyvän tuulensa. Hän tahtoi ilahuttaa miestänsä, joka yhä vielä oli alakuloinen teoksensa epäilyttävästä menestyksestä ja siinä tarkoituksessa mäjäytti häntä aina selkään, nauroi täyttä kurkkua ja kertoi yhä vähemmän kauniilla kielellään "kohtauksestaan portinvartijan kanssa."
"Hän on aivan hullu — vai kuinka, Cato?" Hän kääntyi äkisti vanhan kissan puoleen, joka rampana ja luuvaloisena lepäsi kokoon kääriytyneenä kamiinin edessä. Hetkinen sen jälkeen puhelimme me erittäin mieltäkiinnittävästä aineesta, kun keskellä innokkainta keskusteluamme hän kirkasi: "Katsohan lamppua, senkin musteentöhrijä!"
Tuo säälittävä mies keskeytti heti nerokkaan todistelunsa sysätäkseen lampun takaisin keskelle pöytää. Kuinka tuskallisesti oli hän varuillaan välttääksensä aiheuttamaan jotain, jota hän pelkäsi! Mutta se ei onnistunut.
Teatterista tullessamme olimme pistäytyneet sisällä Maison d'orissa ja ostaneet pullon mainiota viiniä, jolla italiattaren stufato piti huuhdottaman alas. Signoora oli kantanut viinipulloa huolellisesti johonkin takkinsa liepeeseen käärittynä ja kotiin tultuaan oli hän asettanut sen pöydälle, johon hän usein heitti ikävöiviä ja helliä katseita, sillä kaikki roomattaret pitävät hyvästä viinistä.
Pari kolme kertaa keskustelumme aikana, kun hänen miehensä teki äkkinäisen liikkeen kädellään ja siten käsi tuli lähelle viinipulloa, oli rouva kärsimätönnä huudahtanut: "Varo toki pulloa! Sinä voit lyödä sen kumoon!"
Kun hän lopuksi meni kyökkiin korkean omakätisesti tuodakseen stufatonsa, varoitti hän jälleen: "Katsohan eteesi pullon suhteen!"
Heti kun tuo sulo-puoliso ei ollut läsnä, tunsi runoilija itsensä enemmän vapaaksi. Hän puhui taiteesta, teatterista, uneksituista menestyksistä — hän puhui tunteellisesti, vakuuttavasti ja innokkaasti ja — raksis! Pikainen kädenliike kuulijoille ja kuuluisa viinipullo oli tuhansina sirpaleina huoneen lattialla. En koskaan elämässäni ole nähnyt kenenkään ihmisen niin kauhistuvan. Hän näytti masentuneelta ja oli kalpea kuin kuollut. Ja heti ensimäisillä sekunneilla kuului Maria Asuntan rakastettava ääni. Italiatar avasi kyökin oven ja astui kynnyksen yli. Hänen silmänsä salamoivat, huulensa värisi kauheasti vihasta ja kasvonsa kävivät tulipunaiseksi.