X.
Katkelma erään naisen kirjeestä | ystävättärellensä.
(Löydetty rue Notre-Dame de Chams'elta.)
»— — — mitä kaikkea se minulle maksoi, miten paljo olenkaan nähnyt vaivaa päästäkseni taiteilijan vaimoksi! Mutta nuoret tytöt nyt kerran saavat niin paljo tyhmyyksiä päähänsä. Ah, rakas ystävä, jospa tämän kaiken olisin ennen tiennyt! Ajattele itseäsi minun asemassani. Minä tutkiskelin taiteilijain osoitteita näyttelyjen luetteloista ja huomasin niiden melkein kaikkien asuvan kaukaisilla, hiljaisilla kaduilla laitakaupungilla. Kuvittelin itselleni kuinka hiljaista ja rauhallista siellä täytyy olla. Jokainen on vetäytynyt itseensä, ei ajattele muuta kuin työtänsä, ja perhettänsä — ja kun tunnen itseni ja tiedän, että minulla on hirveä taipumus mustasukkaisuuteen, sanoin itsekseni: Juuri sellaisen miehen minä tahtoisin. Hän olisi aina luonani, meidän ei tarvitseisi erota koko päiväksi. Hän tekisi työtä maalaten tahi veistäen, minä istuisin vieressä ja lukisin. Me viettäisimme päivämme yhdessä kuvaamossa. Suloinen ajatus!
Mutta kuinka minä kokemattomuudessani petyin. Minulla ei ollut aavistustakaan kuinka taidemaailmassa menetellään, kuinka kummalliset tavat kuvaamossa vallitsevat ja mitä siellä täytyy sietää. Kun minä ennen maailmassa katselin antiikkisia jumalattaria, jotka suurimmalta osaltaan aina ovat kauhean alasti, ei koskaan juolahtanut mieleeni, että löytyisi naisia, että löytyisi tyttöjä — että löytyisi ketään, jotka — niin, ja että lopuksi minun itsenikin pitäisi — —
Rakas ystäväni, usko vakuutustani, että jos minulla olisi ollut pieninkin aavistus siitä, en iki maailmassa olisi mennyt naimisiin kuvanveistäjän kanssa! En, totisesti en. Sinun nimittäin täytyy tietää, koko minun perheeni oli tätä naimista vastaan, vaikka minun mieheni omistaa omaisuuden, on kuvanveistäjänä hyvin suuri maine ja on rakennuttanut viehättävän, pienen huvilan meille molemmille. Se olin minä — minä yksin, joka halusin tätä yhdistystä. Hän oli komea, huomaavainen ja edistyvä. Minusta kyllä hän silloin tällöin tunkeusi liian paljo minun pukemisasioihini, esim. kampaukseen: "Teidän ei pitäisi asettaa hivuksianne niin, vaan näin". Ja minun herra sulhastani miellytti usein kiinnittää kukka kiharoihini — ja minun täytyy todellakin myöntää, että hän teki sen enemmän maukkaasti kuin meidän kähertäjättäremme ja muotineitomme. Onhan sellaiset ominaisuudet miehellä jotain omituista? Vai kuinka? Minun olisi pitänyt epäillä! Ja nyt pitää sinun saada kuulla enemmän.
Tulimme takaisin häämatkaltamme. Kun minä järjestelin parhaalla tavallani itseäni varten ihastuttavaa, valiokauniisti kalustettua yksityiskamariani — sinä tunnet sen soman huoneen ja tiedät kuinka hauska se on — oli mieheni jälleen alkanut askarrella työnsä kanssa ja meni päivisin kuvaamoonsa, joka sijaitsee toisella suunnalla kaupungissa. Kun hän iltaisin tuli kotiin, kertoi hän iloisella mielellä teoksestansa, jonka hän seuraavalla kerralla tulisi panemaan näytteille: "Kylvystä nouseva roomalaisnainen". Hän sanoi minulle erikoisesti tahtovansa saada esille marmoriin sen keveän väristyksen, joka kulkee ruumiin lävitse kun on tullut ilmaan, erikoista huolta tulisi hän asettamaan sen manttelin hienoihin laskoksiin, joka putoaa kylpevän olkapäiltä enemmän noin — en muista enää yksityiskohtia. Minä uskon sinulle erään asian: kun hän puhui ja haaveksi työstään, en häntä täydellisesti ymmärtänyt, mutta minä yhtäkaikki vastasin aina varovasti ja luottaen: "Siitä täytyy tulla jotain aivan hurmaavata!" ja minä näin jo hengessä kävelijöitten näyttelyn parkettilattialla ihailevan mieheni teosta. Kuinka upealta tulisi tuo valkoinen marmorikuva näyttämään viheriää taustaa vastaan — ja olin jo kuulevinani ympärilläni puoliäänisiä kuiskauksia: "Se on taiteilijan kaunis rouva…"
Eräänä päivänä tulin uteliaaksi näkemään kuinka pitkälle jo on todellakin tultu jalon roomattaren kanssa ja minä sain sen mielijohteen, että hämmästyttää miestäni hänen kuvaamossansa, missä en koskaan ennen ollut käynyt. Se oli ensimäisiä kävelyjä mitä tein omin neuvoineni — ja minä laitoin itseni niin kauniiksi kuin mahdollista tätä merkillistä tapausta varten.
No, minä tulin tienoille ja paikalle ja löysin avoimen suuren puistoon vievän käytävän, missä kuvaamo sijaitsi. Kaikissa tapauksissa oli minulla oikeus käydä sisälle — ja niin minä menin — mutta ajatteles harmiani, kun näin mieheni seisovan muurarin pusero yllään! Hiukset riippuivat hajallansa otsalla, kädet olivat tahratut savella, kipsillä — ja hänen edessänsä seisoi nainen! Niin, ajatteles, rakas ystäväni — suurikasvuinen naishenkilö seisoi hänen edessänsä eräällä astinlaudalla! Ja miltä hän näytti! Tuskin puoliksi vaatetettu! Ja siinä hän seisoi rauhallisena ikäänkuin se olisi ollut täydellisesti sopivaa ja luonnollista. Hänen vaatteensa, jotka näkyivät viistäneen katuliassa, hänen vinokantaiset kenkänsä ja hänen hattunsa siihen harsittuine kukkineen, olivat yhteen heitettynä eräälle hänen vieressänsä olevalle tuolille. Kaiken tämän käsitin yhdellä silmänheitolla, ja sen voit uskoa, että siitä sain kylläkseni. Etienne koetti pidättää minua ja tahtoi jotain sanoa, mutta minä peräännyin kauhistuneena takaisin hänen likaisten sormiensa tieltä, juoksin tielle ja kiiruhdin niin pian kuin voin kotiin äitini luokse, jonne tulin melkein puolikuolleena.
Voit käsittää tuloani ja kuinka minut otettiin vastaan.