"Jumalan tähden, rakas lapseni, mikä sinulla on? Mitä se on?"
Minä kerroin äidille, mitä olin nähnyt kuvaamossa — kuinka kurja ihminen oli siellä seissut ja millaisessa puvussa. Ja niin purskahdin minä itkuun, kiihkeimpään itkuun. Äitini oli luonnollisesti myöskin hyvin liikutettu, mutta hän koetti lohduttaa minua ja sanoi, että todennäköisesti se oli ollut modelli, jonka olin nähnyt.
"Mitä? Ooh, mutta onhan se kerrassaan inhoittavaa! Miksi ei kukaan puhunut siitä ennen kuin menin naimisiin!"
Samassa silmänräpäyksessä tuli Etienne. Hän oli hämmästynyt ja pois suunniltansa ja alkoi pitkässä puheessa minulle selittää, että modellit myöskin ovat naisia niinkuin muutkin ja että kuvanveistäjät eivät voi olla ilman näitä naisia. Mutta nyt osui hän harhaan. Minä en antanut petkuttaa enkä houkutella itseäni, vaan sanoin kerta kaikkiaan, etten millään ehdolla tahdo miestä, joka päivät on sellaisen naisen kanssa kahden kesken.
"Se voidaan kyllä sovitella, rakas vävypoikani", arveli äiti, joka tahtoi, että kaikki tulisi hyväksi jälleen. "Voithan aivan hyvin taipua vaimosi toivon mukaan. Etkö voi hankkia itsellesi pahvista tahi puista modellia."
"Se on kerrassaan mahdotonta, kallis anoppiseni."
Minun herra mieheni pureksi viiksiänsä. Sitä tekee hän aina kun on hyvin vihainen.
"Mutta voihan se kaikissa tapauksissa käydä, rakas ystäväni. Onhan muotilaisilla pää pahvista ja vahasta, jolla he koettelevat uusia hattujaan, ovatko ne pukevia. Ja kun se käy pään kera, niin miksi se ei voisi myöskin käydä…"
Mutta se näytti siltä kun se ei voisikaan käydä, koskapa Etienne koetti koko joukolla teknillisiä sanoja ja yksityiskohtaisilla selityksillä meitä siitä vakuuttaa. Hän näytti todellakin olevan hyvin onneton, sen näin kun kyyneleet lopultakin lakkasivat vuotamasta. Minun suruni oli tehnyt hänet hyvin alakuloiseksi. Pitkän ja vähän ylentävän taistelun perästä tultiin siihen päätökseen, että hänen modellinsa — kun se nyt kerran oli hänelle niin välttämätöntä — ainoastaan minun läsnäolossani saisi olla hänen luonansa. Hänen kuvaamonsa vieressä oli pieni mukava sokkelo, mistä minä voin nähdä, olematta itse näkyvissä. Sinusta luonnollisesti näyttää kauhealta tällä tavoin kätkeä mustasukkaisuutta ja ilmoittaa sitä. Mutta usko minua, rakas ystävä, sellaista täytyy ensin kokea voidaksensa tuomita ja arvostella sitä.
Päivä sen jälkeen piti modellin tulla jälleen. Minä kokosin kaiken rohkeuteni ja menin kuuntelupaikalle, kun ensin olin mieheltäni vaatinut pyhän lupauksen, että hän silmänräpäyksessä tulisi luokseni heti kohta kun olin liikauttanut pientä soittokelloani.