Tuskin olin ennättänyt asettua vartiopaikalleni, kun tuo inhoittava modelli saapui. Hän oli puettuna inhoittavimmasti ja mauttomimmasti, ilman turnyyriä — minun täytyi heti kysyä itseltäni suoraan, kuinka on mahdollista olla mustasukkainen tuollaiselle rääsyiselle olennolle — nainen likaisessa kauluksessa ja kalvokkaissa, käärittynä vanhaan kuluneeseen! viheriään vaippaan, jonka hetulat suurimmaksi osaksi ovat poissa. Mutta kun näin kuinka häpeämättömästi tuo nainen heitti pois vaipan ja leningin — riisuutui julkeasti keskellä kuvaamoa, aivan kun se niin pitäisi olla — niin, tiedätkös, silloin tuskin tiesin mitä tehdä. Tunsin tulisimman vihan kuohuvan rinnassani ja minä painoin kelloa — Etienne tuli. Joka jäseneni vapisi, en voinut saada sanaa huuliltani. Ensin laski hän pilaa minun kiihoittuneesta tilastani, mutta sitte koetti hän minua hyvillä sanoilla rauhoittaa ja kääntyi lopulta jälleen työhönsä. Nyt oli nainen siellä jo paikallansa. Hän seisoi siellä puoliksi puettuna, kuten päivää ennen ja hänen pitkät hivuksensa putosivat mahtavina aaltoina alas selälle — hän ei näyttänyt ollenkaan niin kauhealta kuin ennen, vaan muistutti kokonansa kuvapatsasta, vaikka hänen kasvonsa olivat hyvin tavalliset ja niissä oli väsynyt ja laimea ilme.

Kuuluvasti sykki sydämeni, mutta minä en virkkanut mitään. Äkisti kuulin mieheni huudahtavan: "Se ei kelpaa! Tuo vasen sääri — teidän täytyy ojentaa se vähän enemmän eteenpäin". Modelli ei ymmärtänyt häntä heti aivan selvästi, sillä mieheni meni eteen hänen luokseen — mutta ei, ei! Sitä en voinut sietää, se meni yli voimieni! Minä soitin, mutta hän ei vain kuullut minua; soitin ja soitin taas — soitin niin vimmatusti kuin olisin tahtonut herättää kuolleetkin. Lopuksi tuli hän ryppyisin otsin — nähtävästi vihaisena siitä, että hän oli tullut häirityksi työssänsä.

"Mutta Armande, minä pyydän — koeta nyt olla hieman järkevä."

Minä uin kyynelissä. Laskin pääni hänen olallensa ja sanoin nyyhkien: "Se on liian paljo! Minä en voi!" Silloin sanomatta sanaa vastaukseksi meni hän nähtävästi syvästi loukattuna takaisin kuvaamoon ja antoi tuolle epämiellyttävälle ihmiselle viittauksen, jonka jälkeen hän pukeutui ja meni tiehensä.

Seuraavina päivinä ei mieheni mennyt kuvaamoon. Hän oli aina sisällä luonani, ei mennyt portista ulos, ei ottanut vastaan ketään, ei edes parhaimpia ystäviänsäkään ja oli selvästi hyvin alakuloinen ja huonovointinen, vaikka hän osoitti minulle ystävyyttä ihan viimeiseen asti.

Erään kerran uskalsin tulla esiin arasti kysyen: "Miksi et enää työskentele, Etienne?" — "Minä en voi työskennellä ilman modellia", vastasi hän lyhyesti. Minulla ei ensin ollut rohkeutta niskoitella hänelle, sillä tiesinhän liiankin hyvin, että minä olin syynä hänen huonoon tuuleensa ja että mielipahansa oli oikeutettua. Yhtäkaikki pyydystin hänet lopulta kaikellaisilla hyväilyillä ja hellyyden osoituksilla, että hän jälleen menisi kuvaamoonsa ja koettaisi — kuinka sitä sanotaan — niin, "mielikuvituksensa nojalla" saattaa loppuun aloitetun työnsä. Jos se ei onnistuisi, voisi hän seurata äitini neuvoa ja käyttää puunukkea. Minun mielestäni tämä olisi voinut käydä aivan mainiosti, mutta minun miesraukkani oli päinvastaista mielipidettä ja selitti, että mitä hän sillä tavalla saa aikaan, on se kerrassaan kelvotonta. Hän tuli enemmän ja enemmän alakuloiseksi joka päivä ja iltaisin tuli hän kotiin kuvaamosta voimatonna ja onnetonna. Jos se sillä tavalla olisi jatkunut, olisi hän uskottavasti tullut sairaaksi — minä olin oikeissa pintehissä, voit ymmärtää. Minä sanoin aina ja yhä, että hänen työnsä oli "erinomainen" ja "kerrassaan hurmaava", mutta minä näin, ettei se sattunut paikalleen. Luulenpa todellakin, ettei hän koskaan laskenut kättäänkään siihen. Kun tulin kuvaamoon, löysin hänet joko poltellen tahi lukien loikomassa patjalla taikka myöskin heittämässä palloa seinään ja kattoon ja sitte jälleen ottaen sen kiinni suurella tarkkuudella.

Eräänä iltapäivänä tulin taaskin sinne ja katsoin puolivalmista roomatar-raukkaa, joka nyt jo niin kauvan oli ollut puuhassa noustakseen kylvystään, mutta luultavasti ei koskaan tulisi onnistumaan. Silloin sain minä hurjan ajatuksen. Roomattarella oli melkein sama ruumiinrakennus kun minulla — ehkä minä hätätilassa voisin…

"Miten tosiaankin pitää kauniin säären olla muodostettu?" kysyin äkisti herra mieheltäni.

Hän selitti sen minulle ihan perinpohjin ja sanoi lopuksi, että se oli juuri se, joka häneltä puuttui ja ettei hän koskaan elämässään saisi kuvaa täydennetyksi ilman modellia!

Etienne raukka! Hän sanoi tämän niin surkean valittavalla äänellä, se teki hänelle niin kovin pahaa. Ja tiedätkö mitä minä tein? Rakas ystäväni, en voinut toisin menetellä. Minä otin tuon poimuisen manttelin, joka oli heitetty jonnekin nurkkaan ja menin sokkeloon sisälle. Sitte tulin ulos jälleen hyvin hiljaa — ja sanomatta ainoata sanaa miehelleni, joka oli vaipunut unelmiin valveillansa ja tarkasteli puolivalmista kuvapatsasta, asettausin astinlaudalle hänen eteensä samassa puvussa ja samaan asemaan kuin olin nähnyt hänen modellinsakin olleen. Ah, rakas ystäväni, sinä voit uskoa, että hänen kasvonsa muuttuivat, kun hän käänsi päänsä ja näki minut! Hän säteili liikutuksesta ja ihastuksesta! En tiennyt pitikö minun nauraa vaiko itkeä — tunsin poskieni leimuavan punaisena. Ja sitte tuli hänelle kiire järjestämään aseitansa ja asettelemaan verhoja — mutta sehän nyt on jotenkin saman tekevä. Etienne oli nyt ylen onnellinen minun päähänpistostani, niin että minä kerrassaan unohdin kainostella. Ja, ajattelehan, rakas ystäväni, että kaikki oli tuli…»