"No, Anaïs, no… teidän täytyy olla vahva!"
Ja kaikkein naurettavinta oli se, että mies numero kaksi seisoi rouvansa vieressä liikutettuna ja harrasnaamaisena ja antoi käden puristuksen, hän myöskin — ja otti puolestansa vastaan surunvalitukset.
"Niin — mikä nero! Mikä nero!" sanoi hän kuivaten silmiään.
Se oli samalla kertaa naurettavaa ja liikuttavaa.
XII.
Valehtelijatar..
»En elämässäni ole rakastanut useampaa kun yhtä ainoata naista», kertoi meille maalari D. »Minä vietin viisi vuotta täydellisesti onnellista, hiljaista ja tyytyväistä elämää hänen kanssansa. Rohkenen väittää, että minun on häntä kiittäminen siitä, että olen nyt kuuluisa taiteilija, sillä kun hän oli läheisyydessäni, kävi työ helposti, sain yht'äkkiä parhaimpia ja miellyttävimpiä aiheita ja valmistuivat ne helposti ikäänkuin leikkien. Kun hänet näin ensikerran, oli kun hän aina olisi kuulunut minulle, että hän oli minun ikimuistoisista ajoista — hänen kauneutensa, koko hänen olentonsa ja hänen luonteensa vastasivat aivan täydellisesti sitä naisen ihannekuvaa, jota olin haaveksinut unelmissani. Ja tämä nainen ei jättänyt minua koskaan, kuoli huoneessani, sylissäni, rakastava sana minulle huulillansa — ja yhtäkaikki suututtaa minua häntä ajatellessani. Kun hänen kuvansa loihdin sieluni silmäin eteen, kun hänet näin semmoisena kuin viiden vuoden ajan olen häntä nähnyt lemmenonnemme sädeloiston ympäröimänä — hänen suloinen, soma vartalonsa, kauniin kalpeat kasvonsa, joiden hienot, säännölliset niinkuin marmoriin veistetyt piirteet, olivat itämaalaisen juutalaisen perikuva, hänen suloisen vieno äänensä, puoliksi verhottu kuten katseensakin, olivat… kun minä loihdin tämän suloisen olennon mieleeni, tulee se yksin ja ainoastaan puhjetakseni jälleen ja jälleen sanomaan: 'Minä vihaan sinua!'
Hänen nimensä oli Clotilde. Erään ystäväni kotona, jossa kävin ensimäistä kertaa, esiteltiin hänet minulle nimellä rouva Deloche, — erään Länsi-Intia matkustajan leski. Hän näytti myöskin tehneen pitkiä ja vaivaloisia matkoja, sillä usein tapahtui keskustellessa, että hän jonkun kaskun aloitti sanoilla: "Eräänä päivänä ollessani Tampicossa tahi eräänä kauniina päivänä kun me lepäsimme Valparaison väylällä", mutta ei hänen puheessansa eikä tavoissansa ollut mitään, joka olisi muistuttanut sellaisesta kuljeksija-elämästä, yhtä vähän kun hänessä näkyi jälkiä hoidottomuudesta, joka aina tahtoo seurata alituisesta olinpaikan vaihtelusta. Hän oli syntyjään pariisilainen ja vaatetti itsensä hienoimmasti valitulla aistilla. Koskaan en nähnyt hänen pitävän mitään ulkomaalaisia vaatekuoseja, joka muutoin on tavallista meriupseerien ja kauppiaiden rouvilla, jotka ovat pitemmän ajan oleskelleet vieraissa maissa.
Niin pian kun olin selvillä siitä, että rakastin häntä, oli ensimäinen ja ainoa ajatukseni pyytää hänen kättänsä. Erään ystäväni välityksellä esitin tämän pyyntöni hänelle ja hän toimitti asiani lämpimästi. Ihailtuni vastaus oli yksinkertainen ja helppotajuinen; hän ei koskaan tulisi menemään uusiin naimisiin. Tämän perästä vältin häntä kohdata, en edes tahtonut nähdä häntä enää, mutta kun ajatukseni yhä pyöriskelivät hänen piirissään, voimatta reväistä itseäni irti tuosta taikavoimasta, enkä omistaa itseäni työlleni, päätin lähteä matkoille. Olin tehnyt kaikki valmistukset ja olin juuri avonaisten laatikoiden, kaappien ja arkkujen ympäröimänä aikeissa ruveta kokoomaan kapineitani — kun rouva Deloche astui huoneeseeni. "Miksi matkustatte?" sanoi hän hyväilevällä äänellä. "Siksi, että rakastan teitä!" "Mutta… mutta rakastanhan minäkin teitä, vaikka en voi mennä kanssanne naimisiin siksi… siksi etten ole leski". Viimeisissä sanoissa värisi hänen äänensä hieman.
Ja nyt kertoi hän koko historiansa minulle. Se oli tavallinen vanha rakkaus ja hylkääminen. Hänen miehensä oli juopotellut ja juovuksissa pahoinpidellyt häntä. Nyt olivat eläneet erossa kolme vuotta. Hänen sukulaisensa, joista hän nähtävästi oli hyvin ylpeä, olivat Pariisin hienoa ylhäisöä, mutta hänen naimisensa jälkeen eivät tahtoneet hänestä tietää mitään. Hän oli ensimäisen rabbiinin sisarentytär; hänen sisarensa oli ensin ollut naimisissa erään korkeamman upseerin kanssa, mutta hänen kuoltuansa mennyt naimisiin metsien ylitarkastajan kanssa Saint Germain'issa. Mitä häneen itseensä tulee, oli hän tietysti joutunut rappiolle miehensä kanssa, mutta onneksi oli hän saanut mainion huolellisen kasvatuksen ja nyt eli soitannollisilla lahjoillansa. Hän nimittäin antoi pianonsoiton opetusta monessa ylhäisessä talossa, millä hän ansaitsi suuria summia.