Historia oli hyvin liikuttava, mutta myöskin hyvin pitkä, etenkin kun Clotildella oli tavallinen naisten tottumus usein toistaa mitä jo oli ennen sanonut ja otti yhden hyppäyksen toisensa perästä, jonka jälkeen täytyi taas tulla lähtökohtaansa. Siihen meni monta päivää ennenkun hän oli kertonut kaikki. Niihin aikoihin olin vuokrannut meille pienen asunnon, joka oli kauniiden huviloiden, nurmikkojen ja varjoisien puistojen ympäröimänä. Ja siellä olisin nyt voinut viettää vuoden vuoden perästä häntä katsellen ja kuulla hänen puhuvan, ajattelemattakaan mitään työtä. Se oli hän, joka muistutti minua taiteestani ja lähetti minut kuvaamooni; minä en saanut estää häntä antamasta opetustansa. Se vakava käsitys elämästä, jonka hän täten toi ilmi, liikutti ja teki sanomattoman hyvän vaikutuksen minuun. Minä ihailin tuota ylpeätä naissielua, joka yksinomaan eli minulle ja kohosi minun kanssani, mutta ei katsonut kunniallensa sopivaksi elää muuten kuin omalla ansiollansa, vaan olisi pitänyt sen liijan alentavaisena. Päivät elimme niin muodoin kukin itsellensä ja kohtasimme toisemme vasta iltaisin pikku asunnossamme.
Miten onnellinen olin, kun vihdoinkin sain avata oven huoneeseemme! Ja kuinka kärsimättömästi odotin, kuinka pitkäksi aikani kävi, jos hänen kotiintulonsa sattumatta myöhästyi — ja kuinka riemuitsin, jos löysin jo hänet siellä.
Kävelyiltään kaduilla toi hän usein minulle pienen kukkavihon tahi parin harvinaisia kukkia, mutta jos minä puolestani tahdoin hänen vastaanottamaan pienintäkin lahjaa, vastasi hän aina ei, selittäen olevansa paljo rikkaampi kuin minä. Ja hänen opetuksensa näytti todellakin tuottavan kelpo summia, sillä hän vaatetti itsensä aina valitun somasti, aina musta puku, joka väri sopi hänelle erinomaisesti ja jonka värin minä pidin erikoisesti rakkaana, uskottavasti siihen myöskin kiihoitti joku määrä hänen mieltymishaluansa. Hän ymmärsi, kuten ainoastaan hienoaistinen nainen — tuolle yksitoikkoiselle värille antaa mitä erilaisimmat vivahdukset — sametin raukaisevaa mustaa, silkin loistavaa väriä tahi pehmeää kiiltoa sekä tunsi pitsien kelpoisuuden tuntomerkit. Kaikissa lukemattomissa sovituksissa, joita ainoastaan korkeampien luokkien naiset voivat keksiä, kantoi hän tummaa mielivänänsä.
Hänen toimensa, sen mukaan mitä hän vakuutti, ei ollut ollenkaan epämiellyttävää tahi vaivaksi. Kaikki hänen oppilaansa, jotka enimmäkseen olivat pankkiirien ja muiden liikemiesten tyttäriä, osoittivat huomiota hänelle ja kohtelivat häntä kaikella kunnioituksella. Väliin näytti hän minulle sormuksen tahi rannerenkaan, jonka joku oppilas oli lahjoittanut hänelle ystävyydestä tahi tunnustukseksi. Lukuunottamatta työaikaamme, ruokailimmehan myös eri tahoilla, emme koskaan olleet erossa, emmekä koskaan seuraelämässä toisten kanssa, paitsi, että hän joka sunnuntai matkusti Saint Germainiin vierailemaan sisarensa, kenraali-inspehtorin rouvan luo, jonka kanssa äskettäin oli tullut sovintoon. Saatoin häntä aina asemalle; iltasella tuli hän säännöllisesti kotiin samaan aikaan ja hyvin usein erittäinkin kesällä, kun illat ovat niin pitkät, kohtasimme me jollakin väliasemalla, joka oli metsässä tahi järven rannalla. Hän kertoi minulle, kuinka päivä oli kulunut, kuinka kauniita hänen sisarensa lapset olivat ja kuinka onnellinen oli koko perhe kotielämässänsä. Tätä kertoi hän jonkun verran surunvoittoisesti — hänellä kun todellakaan ei ollut kotia tahi perhe-elämää — ja se saatti minut häntä kaksinkerroin huolimaan ja hellimään, voidakseni hänet saada unohtamaan omituisen ja monessa suhteessa tuskallisen tilansa. Niin hienotunteiselle mielelle, niin ylevälle sielulle kuin hänen, täytyi aseman olla kylläkin painavan.
Ooh, tuo onnellinen työn ja sisällisen luottamuksen aika! Minulla ei ollut kaikkein pienintäkään epäilystä; kaikki mitä hän sanoi näytti todelta, niin avonaista, niin luonnollista. Minulla ei ollut ainoatakaan asiata häntä vastaan. Kun hän väliin puhui niistä kodeista, joissa hän kävi, oppilastensa perheistä, oli hänellä aina hämmästyttävän paljo merkillisiä asioita kerrottavana, pieniä juonitteluja ja seikkailuja, jotka suurimmaksi osaksi olivat kotoisin hänen omasta mielikuvituksestansa, koska ne näyttivät hyvin epätodennäköisiltä. Elämä hänen ympärillänsä näytti romaanilta ja mitä hän näki ja kuuli, punoi hän yhteen draamalliseen yhdistelmään. Nämä kuvitelmat häiritsevät minun onneani. Minä, joka olin vetäytynyt takaisin kaikesta ja eroittautunut koko muusta maailmasta elääkseni yksinomaan hänelle, näin hänen aina ajattelevan tuollaisia vähäpätöisiä ja usein hullumaisia asioita. Mutta silloin minä painoin jutun, täytyyhän antaa anteeksi tuo nuoren onnettoman naisen heikkous, jonka tähänastinen elämä todellakin muistutti vakavata romaania, mistä sovittava loppu puuttui.
Yhden ainoan kerran minä todellakin jouduin epäilykseen, tahi olin ainakin lähellä joutua siihen. Voimakas epäilyksen aavistus heräsi minussa. Eräänä sunnuntai-iltana hän nimittäin ei tullut takaisin Saint Germainesta. Olin aivan epätoivossa. Mitä pitäisi minun tehdä? Matkustaisinko Saint Germainiin? Mutta sillä tavallahan minä voisin paljastaa hänet. Epätoivoisen ja surullisesti vietetyn yön jälkeen päätin matkustaa sinne, mutta samassa tuli hän kotia hyvin kalpeana, rauhattomana ja liikutettuna. Hänen sisarensa oli sairas ja hänen oli tarvis jäädä hänen luokseen hoitaaksensa häntä. Uskoin kaiken mitä hän sanoi, edes kummastelematta sitä sanajoukkoa, jonka hän oli valmistanut minun yksinkertaisiin kysymyksiini. En ajatellut silloin edes, että hän alinomaa vältti pääasiata ja viipyi kauvan aivan mitättömissä sivuseikoissa, että hän lakkaamatta pani painoa kuinka hän oli tullut, puhui konduktöörin vähemmän kohteliaasta käytöksestä, että juna oli myöhästynyt y.m. Samalla viikolla riensi hän useammin, kaksi tai kolme kertaa Saint Germaineen ja viipyi siellä yötä, mutta sitte kun sairaus oli onnellisesti ohi, alkoi meidän entinen rauhallinen ja säännöllinen elämämme.
Onnettomuudeksi sairastui hän itse kohta sen jälkeen. Eräänä päivänä tuli hän tunneiltaan kotiin vapisevana, kalpeana ja kuumeisena. Hänen sairautensa oli saanut alkunsa ankarasta vilustumisesta, joka sai vaaralliset seuraukset, ja lääkäri selitti lyhyen ajan perästä, ettei ollut mitään toiveita hänen pelastumisestansa. Epätoivoissani tästä julmasta tiedosta, luulin kadottavani järkeni. Minulla oli kuitenkin yksi selvä ajatus — tahdoin tehdä hänen viimeiset hetkensä niin suloisiksi, kuin mahdollista. Minun piti koittaa saada kokoon hänen omaisensa, joita hän rakasti niin jalosti ja joista hän oli niin ylpeä, hänen kuolinvuoteellensa. Sanomatta hänelle sanaakaan aikeistani, kirjoitin hänen sisarellensa Saint Germaineen ja menin itse hänen enonsa rabbiinin luo. En muista todellakaan mihin sopimattomaan aikaan päivästä tulin sinne — suuret tapaukset koskettavat niin syvästi, että niiden edessä unohtaa ottaa huomioon pikkuasioita.
Tapasin korkea-arvoisen rabbiinin päivällispöydässä. Hän tuli kovin häirityksi minun tungettelevaisuudestani ja otti minut vastaan etuhuoneessa.
"Herrani", sanoin minä, "on hetkiä ihmiselämässä, jolloin kaikki kysymykset ja kaikki pikku riitaisuudet saavat vaieta."
Hän käänsi kunnioitusta vaativat kasvonsa minuun päin, ja ne ilmaisivat suurta hämmästystä.