"Sinä olet vähä hämmästyksissäsi, sinä raukka! Asiat ovat niin, että olet mennyt naimisiin erään noiden kauniiden petojen kanssa, joita on niin paljon Pariisissa; kunnianhimoinen ja oiva nainen, vakaa sinun kanssasi, kevytmielinen omin neuvoinsa ja ymmärtää työskennellä omaksi huviksensa ja samalla kertaa talouden hyväksi. Sellainen naisen elämä on niinkuin tanssiohjelma, missä kirjoitetaan tulos vierekkäin tanssijan nimen kanssa. Vaimosi on ajatellut näin: 'Miehelläni ei ole mitään lahjoja, ei omaisuutta eikä edes hienoa käytöstä; mutta hän on kunnon mies, kiltti, herkkäuskoinen ja niin vähä vastustava kun mahdollista. Kun hän antaa minun rauhassa pitää hauskaa, otan minä huolekseni hankkia mitä hän tarvitsee'. Ja siitä päivästä alkoi rahaa, tilauksia, kunniamitalleja kaikista maista satamalla tulla hänen kuvaamoonsa, kauniine metalli-sointuinensa ja kaikenvärisine nauhoinensa. Sitte eräänä kauniina päivänä sai vaimosi oikun — kypsyneen naisen oikun — että hän tahtoo tulla akateemian jäseneksi ja se on hänen hienohansikkainen kätensä, joka on avannut sinulle kaikkein pyhäkköjen ovet yhden erältänsä. Niin, ukkoseni, mitä viheriät palmukoristukset ovat sinulle maksaneet, sen voivat ainoastaan kanssaveljesi akateemiassa sinulle sanoa".
"Sinä valehtelet, sinä valehtelet!" kiljui Guillardin harmista tukehtuen.
"En, ukkoseni en minä valehtele. Sinun tarvitsee vaan katsoa hetkisen ympärillesi kun nouset akateemian saliin. Tulet näkemään ivan kaikkien katseiden pohjalla, hymyssä heidän huulillansa ja kun tulet esille, tullaan kuiskaamaan: 'Hän on sen kauniin rouva Guillardinin mies'."
Guillardin ei voinut kestää kauvemmin. Kalpeana raivosta hyökkäsi hän ylös heittääksensä tuon häpeämättömän ja kielevän hännystakkinsa tuleen, kun oli ensin repinyt siitä sen viheriät koristeet. Mutta nyt avattiin ovi ja hyvin tuttu ääni halveksuvalla painolla, mutta ystävällisesti alentuen, herätti hänet oikeana hetkenä hirvittävästä unestansa.
"Katsohan! Niin, tuo on niin sinun tapaistasi! Nukkua tulen ääressä tällaisena päivänä!"
Rouva Guillardin seisoi hänen edessänsä, korkeana, vieläkin kauniina, vaikka melkein liian paljo huomattavana, jotenkin luonnollinen hipiä, joka näkyi jauhoitetun tukan alta ja tekaistu sädehtiminen hänen maalatuissa silmissänsä. Mutta käytännöllisen naisen varmuudella otti hän viheriöillä palmukoristeilla varustetun hännystakin ja auttoi näppärästi ja vähä hymyillen miehensä vetämään sen yllensä, miesraukan, joka vielä hikoili painajaisestansa, veti henkeänsä ja helpoituksen ilme kasvoillansa ajatteli: "Se oli kuitenkin hyvä! Se oli paljas uni!"