Pitkä hohonauru, kuiva ja kaiuton niinkuin vanhan ukon, keskeytti äkisti hänet. Hämmästyneenä katsoi Guillardin ympäri huonetta. Hän oli yksin, aivan yksin, kahdenkesken viheriän hännystakkinsa kanssa, tuo akateemian jäsenen varjo, joka ylpeänä lepäsi tuolilla tulisijan toisella puolella. Ja kuitenkin jatkui tuo pelästyttävä nauru yhä. Kun nyt kuvanveistäjä katsoi lähemmin, oli hän huomaavinansa, ettei hänen hännystakkinsa enää ollut sillä paikalla, mihin hän oli sen laskenut, vaan että se istui nojatuolissa helmat ylös käännettynä ja molemmat hihat nojautuneena molemmille sivunojille ja rinta jännitettynä aivan kuin se eläisi. Uskomatonta…! Se oli hännystakki, joka nauroi. Niin, se oli tuosta merkillisestä viheriästä hännystakista, josta se tuli, tuo hohonauru, joka pani vaatekappaleen hyppimään, riuhtomaan, väänteleimään, heittäytymään takaisin, antamaan helmoille vedontapaisia väristyksiä ja pakoitti sen silloin tällöin painamaan hihat sivuja vasten ikäänkuin estääksensä naurun väkivaltaista puhkeamista ylenluonnollisesta ja sammumattomasta hauskuudesta. Samalla kertaa kuuli Guillardin vihlovan ja ärsyttävän äänen parin nikotuksen välillä sanovan: "Ah, Herra Jumala, ei ole terveellistä nauraa tuolla tavalla!… Ei ikinä ole terveellistä nauraa tuolla tavalla!"
"Kuka pahuus se on, jos saan luvan kysyä?" sopersi akateemianjäsen raukka ja siristi silmänsä auki.
Ääni vastasi vielä enemmän pistävästi ja ärsyttävästi: "Minähän se olen, monsieur Guillardin, se olen minä, palmuilla reunustettu hännystakki, joka odotan mennäkseni akateemian kokoukseen. Pyydän anteeksi, että keskeytän unelmanne sopimattomaan aikaan, mutta oli todellakin niin naurettavaa kuulla teidän puhuvan kyvystänne. Minun oli mahdoton pidättää nauruani! — Kuulkaahan, onkohan se tosiaankin totta? Uskotteko todellakin, että kykynne on riittänyt teidät saattamaan niin pitkälle, niin pian, niin korkealle elämässänne, antanut teille kaikki mitä teillä on, kuntatodistuksia, aseman, arvon, omaisuuden? Uskotteko sen olevan mahdollista, Guillardin? Menkää itseenne ennenkun vastaatte minulle. Menkää etemmäksi, vielä etemmäksi… kas niin! Vastatkaa minulle nyt. Katsokaas! Sitä ette halua!"
"Niin, mutta…", änkytti Guillardin empien naurettavasti, "minä olen… minä olen työskennellyt paljo."
"Niin, paljo, suurenmoisesti. Te olette työmuurahainen, päivätyöläinen, Herkules, kun on kysymys työstä. Te laskette usein päivänne tunnittain kuin ajurinrenki. Mutta auringonsäde, rakas ystäväni, joka lentää todellisen taiteilijan sielun läpi, valaisee sen kuten salama ja täyttää sen siipiensä surinalla läpi kulkiessansa? Sitä ei ole kertaakaan teille tapahtunut, sen tiedätte hyvin. Minä tunnen muita, jotka työskentelevät myöskin, mutta toisella tavalla kuin te, etsien kuumeentapaisella rauhattomuudella tulematta koskaan siihen, missä te nyt seisotte. Olkaamme yhtä mieltä asiasta, koska kerran olemme itsemme edessä. Teidän kykynne on ollut siinä, että olette naimisissa kauniin naisen kanssa."
"Miten haluatte?" puhkesi Guillardin sanomaan ja tuli mustanpunaiseksi.
Ääni jatkoi antamatta keskeyttää:
"Niin, teidän suuttumuksenne ilahuttaa minua! Se todistaa, minkä muuten koko maailma tietää: että ihan varmasti olette enemmän tyhmä kuin kunniaton. No, no — teidän ei tarvitse ollenkaan mulkoilla minulle noin kiukkuisesta. Ennen kaikkea — jos te kosketatte minua, jos minä saan yhdenkään sellaisen rypyn, joita minussa ei saa löytyä, niin olen aivan mahdoton menemään kokoukseen ja silloin ei rouva Guillardin olisi ollenkaan hyvillänsä. Sillä kaikissa tapauksissa teidän on häntä kiittäminen nyt saavuttamanne kauniin päivän kunniasta. Hänet ne viisi akatemian jäsentä silloin ottavat sisään sinä hetkenä ja minä vastaan siitä, että tullessani Instituuttiin asetetaan minut hänen hyvin muodostuneen, vuosistaan huolimatta hyvin soman ja suoran vartalonsa ylle ja varmaan tulen tekemään suuremman vaikutuksen kuin teidän yllänne. Lempo vie, herra Guillardin, pitäähän voida katsoa totuutta silmiin! Vaimoanne saatte kiittää kaikesta, kaikesta — kodistanne, neljänkymmenen tuhannen frangin vuotuisista koroistanne, teidän työn saannistanne, laakereistanne, mitalleistanne…"
Ja niinkuin syntyjään toiskätinen, osoitti viheriä hännystakki koristetulla hihallansa kehystettyjä kunniatodistuksia, jotka riippuivat tuon onnettoman kuvanveistäjän alkovin seinällä. Ja sitte paremmin kiusataksensa uhriansa, ottaen kaikellaisia ilmeitä ja asentoja, lähestyi tuo julma hännystakki kamiinia, kumartui Guillardinin tuolin ylitse tekoviisaan luotettavalla ilmeellä ja sanoi tuttavallisella äänellä, kuten vanhalle toverille:
"Niin, ukkoseni, taitaa tehdä pahaa se mitä sanon sinulle. Mutta täytyyhän sinun olla selvillä siitä mitä koko maailma tietää. Ja ken siitä puhuisi sinulle, jos ei oma takkisi? Kuuntele, niin puhelemme hiukkasen. Mitä olit sinä ennen naimistasi? Et mitään. Plus minus nolla. Mitä toi vaimosi pesään? Kuinka voit selittää nykyisen omaisuutesi? Aijot vielä kerran vastata tehneesi työtä. Mutta onneton, vaikka olisit työskennellyt päivät ja yöt ja saanut suosionosotuksia ja tilauksia hallitukselta ja ei suinkaan niitä tosiaankaan ole puuttunut naimisesi jälkeen, niin yhtäkaikki et koskaan ole ansainnut enemmän kuin viisitoista tuhatta frangia vuodessa. Luuletko sen riittävän sellaiseen talouteen kuin teidän? Muista, että kaunista rouva Guillardinia on aina sanottu muotinukeksi, suosittu kaikissa piireissä, missä hän on levitellyt rahoja ympärillensä. No niin, tiedänhän, että sinä, joka istuit kuvaamoosi suljettuna aamusta iltaan, et koskaan ole sitä ajatellut. Sinua huvitti sanoa ystävillesi: 'Minulla on vaimo, joka aivan erinomaisesti ymmärtää liikeasioita. Siitä, mitä ansaitsen ja millä elämme, on hän osannut asettaa asiat niin, että on voitu tehdä säästöjä.'