Nuo onnettomat! Voitteko kuvitella kaikkien noiden neljän istuvan tyhjän vuoteen ääressä katsellen toisiansa.
XIV.
Mitä koruompeluksilla reunustettu hännystakki tiesi kertoa?
Oli kuvanveistäjä Guillardin'ille ihanan päivän aamu.
Äsken nimitettynä Instituutin jäseneksi, piti hänet juhlallisesti kokoontuneiden akateemian jäsenten edessä vihittämän palmuilla reunustetussa akateemisessa hännystakissansa; kelpo hännystakki vihreine palmunoksinensa, välkkyvä, uusi vaate ja toivonväriset silkkireunustat. Tuo rakas hännystakki lepäsi tuolin yli levitettynä avonaisin rinnoin, valmiina otettavaksi ylle ja Guillardin katseli sitä hellästi valkoista kaulaliinaansa solmitessa.
"Ennen kaikkea ei mitään kiirettä. Minulla on kyllä aikaa", ajatteli tuo kunnianmies.
Asia on niin, että hän kuumeentapaisessa kärsimättömyydessänsä oli pukeutunut kaksi tuntia liijan aikaiseen ja kaunis rouva Guillardin, joka aina viipyi kauvan toiletissansa, oli selittänyt, ettei hän sinä päivänä joutuisi valmiiksi ennenkun juuri kellonlyömällensä — ei minuuttiakaan ennen, kuuletko!
Guillardin raukka! Mitäpä hän nyt aikaa tappaaksensa tekisi?
"Koetelkaamme hännystakkia", sanoi hän. Ja varovasti niinkuin olisi käsitellyt harsoa tahi pitsiä, nosti hän ylös tuon kallisarvoisen kappaleen ja kun hän oli äärettömän varovasti vetänyt sen yllensä, meni hän ja asettihe peilin eteen. Oo, kuinka ihastuttavan kuvan hän näki edessänsä! Kuinka rakastettava, pieni, äsken kuorestaan päässyt akatemian jäsen, lihavahko, onnellinen, hymyilevä, harmahtava, ihramahan alkua, liian lyhyet käsivarret, joilla uusissa hihoissa oli tilaa liikuskella! Nähtävästi tyytyväisenä näköönsä käveli Guillardin edestakaisin, kumarsi ikäänkuin olisi tehnyt tulonsa kokoushuoneeseen, hymyili kanssaveljilleen "vapaissa taiteissa", otti akateemisia asentoja. Mutta vaikkapa onkin kuinka ylpeä ryhdistänsä, ei toki voi kahta tuntia seisoa oikaistuna peilin edessä. Ajan ollen väsyi meidän akatemian jäsenemme tähän asentoon ja kun hän pelkäsi rypistävänsä hännystakkinsa, päätti hän riisua sen yltänsä ja asettaa sen huolellisesti takaisin paikallensa nojatuolille. Itse hän istuutui vastapäätä kamiinin toiselle puolelle; sitte ojensi hän jalkansa suoraksi, asetti kätensä ristiin valkoisen liivinsä päälle, joka myöskin kuului akateemiseen univormuun, ja vaipui suloisiin unelmiin, katse kiinnitettynä hänen viheriään hännystakkiinsa.
Niinkuin matkustaja, joka vihdoinkin on tullut matkansa päämäärään, tahtoo muistella matkansa vaaroja ja vaikeuksia, kertasi Guillardinkin ajatuksissansa elämänsä vuosi vuodelta siitä päivästä asti, kun hän oli aloittanut harjoittaa kuvanveistoa Jouffroy'n kuvaamossa. Ooh, tässä kirotussa ammatissa on aina alku hankala! Hän muisteli kylmiä talvia ilman polttoaineita, unettomia öitä, kaikkia juoksuja työn etsinnässä ja sitä tukehduttavaa puuhaa, mitä saa kokea saadakseen itseänsä vähänkään tunnetuksi, niin unohdetussa, tuntemattomassa ja lukemattomassa joukossa, jotka tyrkkivät, lyövät kumoon ja polkevat toisensa jalkojensa alle. Ja ajatella, että hän aivan omin käsin ilman suojelijaa, ilman omaisuutta, oli voinut työskennellä itsensä ylös siitä! Ainoastaan kyvylläni, hyvät herrat ja naiset! Ja selkä kenossa ja silmät puoliummessa, vaipuneena onnen-autuaallisiin mietelmiin, puhkesi tuo kunnian mies ääneen itsellensä sanomaan: "Ainoastansa omalla kyvylläni! Ainoastaan omal…"