"Elä ole siitä huolissasi. Olen keksinyt erään nuoren, köyhän, ylhäisen naisen, joka sopii sinulle. Olen antanut hänen tehdä tuttavuutta Robertin kanssa ja he ovat jo hyviä ystäviä. Ensimäisen vuoden muutoin voisin pitää rakastetun pienokaisen kotona minun luonani. Sitte saamme nähdä!"
"Ja… äiti?" sanoi runoilija kaihtien ja punastuen hiukkasen, sillä se oli ensimäisen kerran kun hän äitinsä kanssa puhui Irmasta.
"Ooh", sanoi vanha leskikreivitär nauraen, "me annamme hänelle kauniit myötäjäiset, ja olempa täydellisesti varma hänen pääsevän naimisiin, hänen myöskin. Pariisilaisella yleensä ei ole ennakkoluuloja."
D'Athis, joka koskaan ei ollut erikoisemmin kiintynyt rakastajattareensa, puhui jo samana päivänä hänen kanssansa näistä aikeista ja huomasi hänet, kuten tavallisesti, myöntyväiseksi ja valmiiksi vaikka mihin. Mutta seuraavana päivänä kun hän tuli kotia, olivat molemmat sekä äiti että lapsi poissa. Heidät löydettiin viimein Irman isän epäsiististä, pienestä olkikattoisesta tuvasta Rambvuillet-metsän laidassa, ja kun runoilija tuli, istui hänen poikansa, hänen pieni prinssinsä sametissa ja pitseissä vanhan salametsästäjän polvella, leikitteli hänen piipullansa, ajoi hanhia, ihastuneena, että sai ravistella vaaleita kutrejansa vapaassa ilmassa. D'Athis oli hyvin kiihkoissaan, mutta teeskenteli ottavansa asian pilan kannalta ja tahtoi ottaa molemmat pakolaiset mukaansa kotiin. Mutta siitä ei Irma tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hänet ajettiin talosta pois — ja hän otti lapsensa mukaansa, sehän on ihan luonnollinen asia. Ei ollut vähintäkään apua siitäkään, että runoilija lupasi keskeyttää naimapuuhansa, voidaksensa saada hänet takaisin kanssansa. Hän asetteli ehtojakin. Oli unohdettu aivan liijan kauvan, että hän oli Robertin äiti. Että aina piti kätkeytyä, hävitä leskikreivittären tultua, sitä elämää hän ei voinut kauvemmin sietää. Poika oli nyt jo liijan suuri, että äidin piti nöyristyen alistua hänen nähtensä. Päätettiin, että jos leskikreivitär ei tahtoisi kohdata poikansa rakastajatarta, tulisivat hänen käyntinsä pojan luona lakkaamaan ja siihen sijaan Robert päivittäin lähetettäisiin hänen luoksensa.
Nyt alkoi todellinen kina vanhan isoäidin kanssa. Joka päivä oli uusia verukkeita ja esteitä: Poika oli yskinyt, ilma oli kylmä tahi sateinen. Ja sitte oli myöskin tarpeellista kävellä, ratsastaa tahi voimistella. Vanha naisraukka sai tuskin enää kohdata pojanpoikaansa. Ensin aikoi hän siitä valittaa d'Athisille, mutta ainoastaan naiset ymmärtävät pienoissotaa. Heidän koukkunsa ovat näkymättömät, niinkuin kätketyt pistokset, jotka pitävät koossa laskoksia ja pitsejä heidän vaatteissansa. Runoilijalla ei ollut kykyä ymmärtämään kaikesta tuosta mitään ja murheellinen isoäiti vietti elämäänsä odotellen rakkaansa käyntiä, kuljeksi hänen jälessänsä kadulla, kun poika oli ulkona palvelijan kanssa — ja näistä salaisista lentosuukkosista, ohikulkijain silmäyksistä kasvoi hänen tuskallinen isoäidin hellyytensä tulematta koskaan tyydytetyksi.
Siihen aikaan valmisteli Irma Sallé — aina lapsen avulla — isän sydäntä. Hän vallitsi nyt hänen huoneessansa, otti vastaan kävijöitä, toimitti juhlia, juurtui kiinni niinkuin nainen, joka ei aijo luovuttaa paikkaansa. Hän ei unohtanut toisinaan isän kuullen sanoa pikkuylimykselle: "Muistatko vielä äidin-isän Sallén hanhia? Tahdotko, niin matkustamme niitä tervehtimään." Näillä alituisilla matkauhkauksillansa valmisti hän lopullista naimispäätöstä. Hän tarvitsi viisi vuotta tullaksensa kreivittäreksi, mutta siksi hän lopuksi yhtäkaikki tuli. Eräänä päivänä tuli runoilija vavisten äitinsä luokse ilmoittaen, että hän oli päättänyt mennä naimisiin rakastajattarensa kanssa. Ja tuo vanha nainen ei ollenkaan vihastunut, päinvastoin otti hän tämän onnettomuuden sanoman vapautukseksi, hän ei tässä naimisessa nähnyt mitään muuta kun mahdollisuuden jälleen käydä poikansa luona ja esteettä rakastaa pikku Robertiansa. Se on tosiasia, että oikeastaan itse äiti sai nyt viettää kuherruskuukausia. Tämän epämieluisan urotyönsä jälkeen tahtoi d'Athis muutamaksi ajaksi jättää Pariisin. Hän tunsi itsensä nolostuneeksi naimisestansa. Ja kun poika alituisesti riippui äitinsä hameissa, hallitsi koko taloa, päätettiin matkustaa Irman kotiseudulle, ukko Sallén hanhien luokse. Se oli tosiaankin ihmeellisintä mitä ajatella voi, räikeimmän vastaiset perhepiirit. Anoppiäiti d'Athis ja appi-isä Sallé kohtasivat joka ilta toisensa kun heidän pieni lemmikkinsä meni levolle. Vanha salametsästäjä, musta piippunysä alituisesti kiinnitettynä suupieleen ja entinen kuninkaallisten opettajatar jauhoitettuine hivuksinensa korkean-ylhäisine käytöksinensä katselivat yhdessä kaunista poikaa, joka heidän edessänsä pyöriskeli matolla ja ihastutti yhtä paljo heitä molempia. Isoäiti tuotti hänelle Pariisista kaikkein uusimpia ja somimpia leikkikaluja, äidin-isä veisti hänelle oivallisia vihellyspilliä seljapuusta, ja pikku suosikki ei ollut ollenkaan selvillä mistä hän niistä enimmän piti.
Kaikkien niiden olentojen joukossa, jotka kohtalo oli väkivalloin kietonut yhteen lapsen kehdon ympärille, oli Charles d'Athis ainoa, joka oli todellakin onneton. Hänen hienostunut ja isänmaallinen runoilijaintonsa kärsi tästä metsäelämästä; hän muistutti hellän-arkoja pariisittaria, joille maalla on liian paljo raitista ilmaa. Hän ei enää työskennellyt; kaukana armottomasta Pariisista, joka niin pian hyökyy poissa olevan yli, tunsi hän jo itsensä melkein unhotetuksi. Onneksi oli hänellä lapsi ja kun poika hymyili, ei isä ajatellut runoilijan voittoja eikä Irma Sallén entisyyttä.
Ja tahdotteko nyt tietää tämän eriskummallisen elämän sadun lopun? Lukekaa sitte tuo pieni mustareunuksinen kortti, jonka sain muutamia päiviä sitten ja siihen sisältyy viimeinen lehti tästä pariisilaisesta historiasta:
"Että poikamme Robert kuoli… on meillä täten suru ilmoittaa.
Kreivi ja kreivitär d'Athis."