Kreivitär Irma.
"Kreivi Charles d'Athis'illa on täten kunnia ilmoittaa poikansa Robertin syntyminen. Lapsi voi hyvin."
Koko kirjallinen ja taidetta rakastava Pariisi sai noin kymmenkunta vuotta sitte sileälle paperille painetun ja vaakunalla varustetun ilmoituskortin kreivilliseltä d'Athis Monsin perheeltä, minkä viimeinen jälkeläinen Charles d'Athis, vaikkapa vielä aivan nuori, oli ymmärtänyt hankkia itsellensä mainetta oikeana runoilijana.
"Lapsi voi hyvin."
Mutta äiti? Ah, hän — häntä ei kortissa nimitetty. Kaikki ihmiset tunsivat hänet aivan hyvin. Hän oli vanhan salametsästäjän tytär Seine-et-Oisen departementista, eräs entinen modelli nimeltään Irma Sallé, jonka muotokuva oli nähtävänä kaikissa näyttelyissä niinkuin alkuperäisenä kaikissa kuvaamoissa. Hänen matala otsansa, antiikiseen tapaan puristetut huulensa, tuo talonpoikaistytön naama, jolle sattuma oli suonut muinaisajan kauneuden piirteet — kalkkunan vartija kreikkalaisessa muodossa — tuo iho, joka oli vähä ruskea lapsuuden vapaasta ilmasta, joka vaaleille hivuksille antaa valkoisen silkin heijastuksen, kaikki antoi tuolle juoksutytölle eräänlaisen kesyttömän alkuperäisyyden, jota täydensi paksujen kulmakarvojen alla syvässä lepäävä, viheriälle vivahtava, kaunis silmäpari.
Eräänä yönä kun d'Athis tuli kotiin oopperatanssiaisista, oli hän tullut ja syönyt illallista hänen kanssansa ja tämä illallinen oli nyt kestänyt kaksi vuotta. Mutta vaikka Irma oli kokonansa kasvanut runoilijan elämään, ilmaisee tämä kopea ja ylimysmielinen ilmoituskortti kyllin selvästi, kuinka vähäisen paikan hän siinä otti. Tässä väliaikaisessa avioliitossa oli hän itse teossa tuskin muuta kuin taloudenhoitajatar, joka kaksiluontoisena, talonpoikaisnaisena ja liehakoitsijan sekoituksena, hoiti runoilija-aatelismiehen taloutta heidän tunnetulla ahneella tavallansa ja ahkeroitsi mihin hintaan tahansa tehdä itsensä välttämättömäksi. Taionpoikaismaisena ja tyhmänä jotain ymmärtääksensä d'Athisin nerosta, kauneista, hijotuista ja uudenaikaisista värssyistänsä, jotka olivat tehneet hänet pariisilaiseksi Tennyssoniksi, oli hän yhtäkaikki ymmärtänyt taipua kaikkiin runoilijan pikkumaisuuksiin ja kaikkiin hänen vaatimuksiinsa ja runoilija oli hänen yksinkertaisen luonteensa pohjalta löytänyt talonpoikaisnaisen nöyrää ihailua aatelismiestä kohtaan, kuten palvelijattaren isäntäänsä kohtaan. Lapsen syntymisen jälkeen tuli vielä selvemmäksi miten vähäarvoinen hän talossa oli.
Kun leskikreivitär d'Athis-Mons, runoilijan äiti, muista eroittautunut ja erinomaisen ylhäinen nainen, sai tietää, että pojanpoika oli hänelle syntynyt — pieni, kaunis ylimys, laillisesti ja virallisesti tunnustettu syntyperä, sai hän halun nähdä ja hyväillä pienokaista. Kuningatar Marie Amélien entiselle opettajattarelle oli varmaan hyvin tuskallista ajatella, että ylpeän d'Athis-nimen perijällä oli sellainen äiti. Tuo ylpeä, vanha nainen oli laatinut pieniin kortteihin sanamuodon ja päätti unhoittaa, että sellainen olento oli olemassa. Kun hän tuli pienokaista tervehtimään imettäjänsä luona, valitsi hän ajan, jolloin oli varma, ettei kohtaa ketään siellä; hän ihaili häntä, leikki hänen kanssansa, nosti hänet syliinsä, epäjumaloi häntä — tämä isoäitien viimeinen rakkaus, joka heille on tekosyynä elää vielä muutamia vuosia nähdäksensä pienokaisten kasvavan ja hoitaaksensa heitä.
Sitten, kun tuo pieni ylimys tuli vähän suuremmaksi ja muutettiin kotiin isän ja äidin luokse, tehtiin sopimus, ettei kreivittären tarvinnut keskeyttää hänen rakkaita käyntejänsä. Isoäidin soittaessa ovikelloa hävisi Irma nöyrästi ja hiljaa tahi myöskin vietiin poika kotiin kreivittären luokse ja molempien äitien hellimänä piti poika molemmista yhtä paljo ja oli vähän kummissansa siitä, että heidän kiihkoiset hyväilynsä tuntuivat halulta pitää hänen hyväilemistänsä yksinomaisena nautintaoikeutenansa. Tuo huoleton d'Athis, joka ainoastaan ajatteli säkeitänsä ja kasvavaa mainettansa, huvitteli itseänsä epäjumaloimalla pikku Robertiansa, puhui hänestä kaikille ihmisille ja kuvitteli lapsen kuuluvan yksin hänelle, ainoastansa hänelle. Tämä harhakuva ei kestänyt kauvan.
"Minä toivon, että menisit naimisiin", sanoi hänen äitinsä eräänä päivänä hänelle.
"Niin… mutta poika?"