En jatkanut enää tutkimuksiani, sillä olinhan varma kaikkialla saavani saman vastauksen, kaikkialla saavani uuden todistuksen siitä, että minut oli petetty. Kun tulin takaisin kotiin, jätettiin minulle Saint-Germainessa leimattu kirje. Avasin sen, vaikka jo edeltäpäin tiesin sen sisällön. Kenraalitarkastaja kirjoitti, ettei hän koskaan ole kuullut puhuttavan kenestäkään rouva Delochesta ja ettei hänellä ole vaimoa eikä lapsia.
Se oli viimeinen isku!
Viiden pitkän vuoden ajalla jokainen hänen sanansa oli ollut valhetta. Tuhansia ajatuksia myrskysi päässäni, puhui raivoisimmasta mustasukkaisuudesta. Tietämättä mitä tein, hyökkäsin kuin mieletön huoneeseen, missä kuoleva lepäsi. Minä lennätin hänelle kaikki kysymykset, jotka kuohuivat aivoissani. "Mitä olet tehnyt sunnuntaisin Saint Germainessa? Mitä tointa sinulla on ollut arkipäivinä? Missä olit ne yöt, jolloin et tullut kotiin? Vastaa, Anaïs, vastaa!"
Minä kumarruin hänen ylitsensä ja koetin hänen kauniiden ja ylpeiden silmiensä syvyydestä edeltäkäsin lukea vastauksen, jota niin tuskallisesti odotin. Mutta hän jäi mykäksi ja liikkumattomaksi.
Vihasta vavisten aloin uudelleen: "Sinä et ole antanut mitään opetusta! Olen tiedustellut kaikkialla — kukaan ei tunne sinua! Mistä olet saanut rahoja, pitsejä ja jalokiviä?"
Hän katsoi minuun surullisesti, niin sanomattoman surullisesti — mutta siinä oli myöskin kaikki. Olisihan minun pitänyt hallita itseni, olisi pitänyt säästää häntä, antaa hänen kuolla rauhassa, mutta minä olin häntä rakastanut liijan paljo. Mustasukkaisuus hyökyi korkeammalle kuin sääli.
Minä jatkoin: "Viiden vuoden ajan olet pettänyt minua! Päivä päivältä, hetki hetkeltä olet valehdellut minulle! Sinä tunnet koko minun elämäni, se on ollut edessäsi kuin avonainen kirja — ja minä en tiedä mitään sinusta. En mitään — en edes sinun nimeäsi. Sillä se nimi, jonka minulle olet ilmaissut, ei luonnollisesti ole oikea — vai kuinka? Ooh, sinä valehtelija! Sinä onneton valehtelija! Minun täytyy nähdä sinun kuolevan tietämättä edes sinun nimeäsi! Puhu! Sano, kuka olet? Mistä olet tullut? Mitä tahdoit minusta? Miksi olet tunkeutunut minun elämääni? Puhu! Vastaa minulle!"
Kaikki minun vaivani oli turhaa. Siihen sijaan, että hän olisi vastannut, käänsi hän rauhallisesti päänsä syrjään niin, että kasvot kääntyivät seinään päin, ikäänkuin peläten, että hänen viimeinen katseensa voisi ilmaista hänen salaisuutensa minulle…»
Ja niin kuoli tuo onneton! Hän kuoli antamatta tietää ken hän oli — valehtelijatar viimeiseen asti.