Naiivit, pelkurit, miehet sellaiset kuin Bézuquet, jotka kirppu olisi säikyttänyt pakosalle ja jotka eivät voineet ampua pyssynlaukausta sulkematta silmiään, etenkin nämät olivat armottomat. Klubissa, esplanaadilla, he puhuttelivat Tartarin parkaa vähän ivallisen näköisinä.
"Tuota noin, milloinka tuo matka pannaan toimeen?"
Costecalden asepuodissa ei Tartarinin mielipide enää saavuttanut luottamusta. Lakkien metsästäjät luopuivat johtajastaan!
Sen lisäksi pilkkarunoja sepusteltiin. Presidentti Ladevèze, joka joutohetkinään hieman antautui provensaalisen runottaren palvelukseen, kirjoitti talonpoikaismurteella runon, jolla oli suuri menestys. Siinä puhuttiin eräästä suuresta Gervais-nimisestä metsästäjästä, jonka pelättävän pyssyn piti ottaa hengiltä Afrikan jalopeurat sukupuuttoon asti. Vahinko vain, että tämä pyssy pahainen oli omituista tekoa: se ladattiin alati, mutta ei lauennut koskaan.
Se ei lauennut koskaan! huomaatte mikä salaviittaus…
Yks kaks tämä runo tuli kansanomaiseksi; ja kun Tartarin kulki ohi, niin rantajätkät ja pienet saappaankiilloittajat hänen ovensa edessä lauloivat kuorossa:
Mestari Gervais’llâ pyssy on oiva,
Se yhäti ladataan,
Mestari Gervais’llâ pyssy on oiva,
Se yhäti ladataan, ei laukea konsanaan.
Mutta tätä laulettiin pitkän matkan päässä, kaksinkertaisten lihasten vuoksi.
Oi tarasconilaisten mieltymyksen menehtyväisyyttä!
Tuo suuri mies teeskenteli olevansa mitään huomaamatta, mitään kuulematta; mutta itse teossa tämä pieni kumea ja pistelevä touhu häntä suuresti pahoitti; hän tunsi Tarasconin luiskahtavan pois käsistään, kansansuosion siirtyvän toisille, ja tämä tuotti hänelle sanomatonta kärsimystä.