Oi kansansuosion suurta lihakattilaa; onpa suloista istuutua sen ääreen, mutta vies sua, miten kirvelee, kun se kaatuu kumoon!…
Huolimatta kärsimyksistään, hymyili Tartarin ja vietti entistä rauhallista elämäänsä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Mutta välistä kuitenkin tämän hilpeän välinpitämättömyyden naamio, jonka hän ylpeydestä oli painanut kasvoilleen, irtaantui äkkiä. Silloin huomasi niissä hymyn asemesta paheksumista ja surua.
Niinpä eräänä aamuna, pienten kiilloittajien laulaessa: Mestari Gervais’llâ pyssy on oiva, näiden vehnusten äänet saapuivat sankariparkamme huoneeseen asti, jossa hän juuri ajoi partaansa peilin edessä. (Tartarinilla oli täysiparta, mutta koska se levitteleikse liian rehevästi, täytyi hänen sitä karsia.)
Äkkiä aukeni ikkuna rajusti, ja Tartarin tuli näkyviin paitahihasillaan, huivi köytettynä ohimoille ja leuka valkean saippuakuohan peitossa; hän heilutti partaveistään ja saippuapalastaan ja huusi hirvittävällä äänellä:
"Miekaniskuja, hyvät herrat, miekaniskuja!… Eikä neulanpistoja!"
Kauniita sanoja, kyllin ansiokkaita joutumaan historianlehdille; ikävä vain, että ne lausuttiin näille pienille poikanaskaleille, jotka olivat kiilloituslaatikkojensa korkuiset ja miekankantamiseen vallan kykenemättömiä ritareja.
XII.
Mitä pienessä jättiläispuu-talossa sanottiin.
Keskellä yleistä luopumista, armeija yksin piti Tartarinin puolta.