12.
Kun veneemme kolahti kallioon, lähti siitä sellainen lyhyt, terävä ääni kuin jokin lauta olisi katkennut. Me juoksimme mereen, sidoimme veneen viimeisellä köydenpätkällä mahdollisimman lujasti kiinni, ja lähdimme seuraamaan ukkoa ja poikaa, jotka kulkivat edellä.
Me kiipesimme vuoren sivua jonkinlaisia kapeita portaita pitkin, joitten meriveden kastelemat, liukkaat astimet oli hakattu kallioon. Nämä kallioportaat loppuivat aina välistä ja niitten sijalle oli rakennettu keinotekoisia portaita pystyttämällä vuoren rakoihin pitkiä seipäitä ja kasaamalla näitten heikkojen tukien varaan vanhoja, tervattuja venelautoja tai kastanjanoksa-kimppuja, joissa vielä oli kuivat lehdet jäljellä.
Noustuamme näin hitaasti neljä- tai viisisataa porrasta tulimme pienelle harmaan vuoriseinän ympäröimälle pihamaalle. Pihan perällä avautui kaksi synkkää holvia, ne näyttivät johtavan jonkinlaiseen kellariin. Tämä mahtava holvi kannatti kahden matalan pylväsrivin varassa lepäävää laakeaa kattoa, jonka reunoja koristivat rosmariini- ja neilikka-ruukut. Pylväsrivien välissä oli maalainen parveke, johon kuutamo valoi hohdettaan.
Parvekkeelle johti harva lauta-ovi. Oikealla kohosi kumpu, millä rakennus epätasaisesti sijaitsi, parvekkeen lattian korkeudelle. Rakennuksen nurkalla kasvoi suuri viikunapuu ja muutamia viiniköynnöksiä, jotka ojentelivat lehviään ja hedelmiään parvekkeen pylväsaukoista heittäen pari kolme kiehkuraa myöskin pylväsrivejä suojaavalle seinälle ja peittäen tänne päin viettävät pienet ikkunat. Jos ei näitä akkunoita olisi ollut, olisi tuota jykevää, nelikulmaista, matalaa taloa saattanut luulla joksikin harmaista rantakallioista, tai erääksi noista kastanjan, muuriviheriän ja viiniköynnöksen ympäröimistä laavamöhkäleistä, joihin Sorrenton ja Castellamaren viininviljelijät kaivavat luolan ja varustavat sen ovella säilyttääkseen siellä viinejään.
Hengästyneinä pitkästä reippaasta kävelystämme ja olalla kantamiemme airojen painosta, pysähdyimme hetkiseksi pihaan hengähtämään. Mutta poikanen heitti aironsa pensaikkoon, juoksi nopeasti rappuja ylös, koputti vielä leimahtelevalla soihdullaan erääseen ikkunoista ja huusi iloisella äänellä iso-äidilleen ja sisarelleen: "Äiti! Sisar! Madre! Sorrellina! " huusi hän, " Gaetana! Graziella! herätkää, avatkaa ovi, täällä on isä ja minä ja meillä on vieraita mukana."
Kuulimme sisältä unisen, mutta kirkkaan ja suloisen äänen huudahtavan ihmetyksestä. Sitten avautui toinen ikkunaluukuista puoleksi, valkea, avaran hihan ympäröimä käsivarsi tuli esiin, ja pojan kohottaessa soihtuaan akkunaa kohti näkyi sieltä nuoren tytön viehättävät kasvot, joitten edestä akkunaluukku yhä enemmän työntyi syrjään.
Veljensä huutoon kesken uniaan herännyt Graziella ei ollut ennättänyt korjata yöpukuaan, ei edes tullut sitä ajatelleeksi. Hän oli suoraan vuoteesta, paljasjaloin, juossut ikkunaan. Osa hänen pitkistä, mustista kiharoistaan valui poskille, osa oli kietoutunut kaulan ympäri, josta tuuli ne kiskasi olkapäälle piiskoen niillä vuoroin ikkunaluukkua vuoroin hänen kasvojaan.
Sitten hieroi nuori tyttö silmiään käsillään, kohottaen kyynäspäänsä ja oikaisten hartiansa kuin äsken herännyt lapsi, joka tahtoo karkoittaa unen. Hänen kaulasta kiinni olevan paitansa alta paljastui silloin korkea, solakka vartalo, jossa tuskin vielä huomasi ensimmäisen nuoruuden aaltoviivoja. Hänen suurissa, soikeanmuotoisissa silmissään oli tuo mustan ja merensinisen värin sekoitus, joka antaa katseelle kostean kiillon ja ilmaisee yhtä paljon luonteen suloutta kuin intohimoista voimaa, tuo jumalainen väritys, joka etelän naisten silmissä kuvastaa heidän päiviensä kuluttavaa loistoa, heidän taivaansa, heidän merensä ja heidän öittensä kirkasta, syvää sinisyyttä. Posket olivat täyteläiset, pyöreät ja kiinteät, iho kalpeahko ja päivettynyt, ei kuitenkaan sairaloisen kalpea niinkuin pohjoismaan naisilla, vaan tuota etelämaan valkeata väriä, joka muistuttaa vuosisatoja tuulen ja ilman käsissä ollutta marmoria. Suun tienoilla, jonka huulet olivat avonaisemmat ja täyteläisemmät kuin meidän naisillamme, oli jotakin rehellistä ja hyväntahtoista. Pienet, mutta hohtavan valkeat hampaat kimalsivat soihdun valossa kuin simpukankuoret meren rannalla auringonpaisteessa.
Hänen siinä puhellessaan veljensä kanssa olivat hänen vilkkaat, hieman terävät ja korostetut sanansa kuin soitantoa korvissamme. Ilme hänen kasvoillaan, yhtä häilähtelevä kuin niitä valaiseva tulisoihdun liekki, vaihtui muutamassa minuutissa hämmästyksestä peloksi, pelosta iloisuudeksi, liikutuksesta nauruksi, sitten huomasi hän meidät viikunapuun takana ja veti hieman hämillään ikkunan kiinni päästäen irti luukun, joka valtoimenaan alkoi takoa seinää. Hän herätti nyt nopeasti iso-äidin, puki vähän vaatteita ylleen, avasi sitten oven ja syleili syvästi liikutettuna iso-isäänsä ja veljeänsä.