13.
Pian ilmestyi myöskin vanha iso-äiti, kädessään savilamppu, joka valaisi hänen laihoja, kalpeita kasvojaan ja hänen hiuksiaan, jotka olivat valkeat kuin pöydällä, hänen rukkinsa lähettyvillä makaavat pellavakuontalot. Hän suuteli miestään kädelle ja poikaa otsalle. Muutamin sanoin ja elein tulkitsivat tämän köyhän perheen jäsenet nyt toisilleen kaikki, mitä edellä olen kertonut. Me pysyttelimme syrjässä, ettemme olisi häirinneet isäntämme sydänpurkausta. He olivat köyhiä, me vieraita, meidän velvollisuutemme oli kohdella heitä kunnioittavalla hienotunteisuudella. Vaiteliaisuutemme, odotuksemme oven suussa, sai olla sen äänettömänä osoituksena.
Silloin tällöin heitti Graziella meihin kummastuneen katseen kuin olisi hän nyt vasta oikein herännyt. Kun isä oli lopettanut kertomuksensa, vaipui vanha äiti tulisijan viereen polvilleen. Graziella toi katolta rosmariininoksan ja muutamia valkeatähtisiä oranssikukkia, nousi sitten tuolille ja kiinnitti kukkavihon pitkillä, hiuksistaan vetämillään neuloilla pienen, savuttuneen pyhän neitsyen kuvan eteen, joka oli asetettu oven päälle ja jonka edessä paloi lamppu. Me ymmärsimme, että tämä oli hänen kiitosuhrinsa jumalaiselle suojeluspyhälle joka oli pelastanut hänen isoisänsä ja veljensä. Lieneekö hän sitten ajatellut meitäkin?
14.
Talo oli sisäpuolelta yhtä karu ja vuorta muistuttava kuin ulkoakin päin. Seiniä ei oltu valkaistu, vain vähäisen kalkilla sivelty. Kivien raoissa ja sanajalka-kasassa, jolla lapset nukkuivat, livahteli ja kuhisi sisiliskoja, jotka valo oli herättänyt. Kuorimattomien kattohirsien lomissa oli pääskynpesiä, joista pistihe pieniä, mustia päitä. Graziella ja hänen iso-äitinsä nukkuivat sivuhuoneessa samassa, purjekankaalla peitetyssä vuoteessa. Lattialla seisoi hedelmäkoreja ja muulinsatula.
Kalastaja kääntyi meihin hieman häpeissään ja teki merkitsevän liikkeen kädellään osoittaen asuntonsa köyhyyttä; sitten vei hän meidät katolle, jota itämaissa ja Etelä-Italiassa pidetään kunniapaikkana. Graziellan ja pojan avulla valmisti hän sinne meille jonkinlaisen suojaskatoksen asettamalla airojemme toisen pään terrassin kiviseinää vasten, toisen lattiaan. Näin muodostuneen katoksen peitti hän tuoreilla kastanjanoksilla ja levitti sen alle muutamia sylillisiä sanajalkoja. Sitten toi hän meille palasen leipää kummallekin, raitista vettä ja viikunoita ja toivotti hyvää yötä.
Päivän ponnistuksista ja mielenjännityksestä uupuneina vaivuimme heti syvään uneen. Herätessämme visertelivät pääskyset aivan vuoteemme ympärillä hypellen katolla ja haeskellen illallisemme jäännöksiä. Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja lämmitti kuin uuni lehtikatostamme.
Jäimme vielä pitkäksi aikaa virumaan vuoteillemme tuollaisessa puolihorroksen tilassa, jolloin ajatukset ja tunteet ovat valppaasti vireillä, mutta aistit vielä kokonaan kykenemättömät toimimaan. Vaihdoimme muutamia epäselviä sanoja, sitten tuli pitkiä äänettömyyden hetkiä ja unia. Eilinen kalansaaliimme, uppoamaisillaan oleva veneemme, raivoava meri, luoksepääsemättömät kalliot, ja vähän väliä Graziellan kasvot ikkuna-aukossa, tulisoihdun valossa — kaikki nuo kuvat risteilivät mielessämme sekavina ja epämääräisinä.
Heräsimme täysin valveille vasta vanhan iso-äidin soimauksiin. Hän puheli alhaalla asuintuvassa miehensä kanssa, ja kamiini, jonka savutorvi aukeni terrassille, kantoi joka sanan kuuluviimme. Vaimo-parka vaikeroi sitä, että olimme olleet kyllin julmat heittääksemme mereen ruukut, ankkurin, melkein uudet köydet ja etenkin kaksi oivallista, hänen omista pellavista kutomaansa purjetta pelastaaksemme henkemme.
"Ja kuinka pälkähtikään päähäsi", jatkoi hän sättimistään peljästyneelle, alakuloiselle ukolle, "ottaa mukaasi nuo kaksi muukalaista, nuo ranskalaiset? Etkö sitten tietänyt, että he ovat pakanoita ja että he tuovat onnettomuutta muassaan. Pyhimykset ovat sinua siitä rangaisseet. He ovat ottaneet meiltä pois meidän rikkautemme; saat olla heille kiitollinen, etteivät ottaneet henkeäsikin."