Miesparka ei tiennyt, mitä sanoa. Mutta Graziella pani tähän vastalauseensa ja alkoi hemmotellun lapsen närkästyksellä ja mahdilla, jolle iso-äiti ei voinut mitään, puolustaa vanhaa miestä:
"Kuka sen on sanonut, että nämä vieraat ovat pakanoita?" huudahti hän iso-äidilleen. "Ovatko pakanat niin sääliväisiä köyhille? Tekevätkö pakanat ristinmerkin pyhäinkuvan edessä? Niin, niin, kun eilen lankesit polvillesi kiittääksesi Jumalaa, ja minä kiinnitin kukkavihon madonnan kuvan eteen, näin minä hyvin, kuinka he kumartuivat rukoilemaan ja tekivät ristinmerkin, näinpä vielä nuoremman silmässä kyyneleenkin, joka vierähti hänen kädelleen." — "Se oli vain merivettä, jota tippui hänen hiuksistaan", vastasi äreästi vanha vaimo. — "Minä vakuutan sinulle, että se oli kyynel", toisti Graziella vihapäissään. "Tuuli oli jo monasti ennättänyt kuivata hänen hiuksensa, ennenkuin he ehtivät tänne ylös. Mutta tuuli ei kuivaa sydäntä. Minä sanon sinulle vielä kerran, että hänellä oli kyyneleitä silmissä!" — Saimme näin tietää, että meillä oli talossa mahtava suojelija, sillä iso-äiti ei vastannut sanaakaan, eikä enää torunutkaan.
15.
Riensimme nyt alas ja kiitimme köyhää perhettä sen meille osoittamasta vieraanvaraisuudesta. Tapasimme kalastajan, äidin, Graziellan, Beppon, vieläpä pikku lapsetkin lähdössä rantaan katsomaan, oliko edellisenä iltana sinne jätetty vene sidottu kyllin lujasti kiinni, kun myrskyä yhä jatkui. Lähdimme heidän mukaansa allapäin kuten ainakin onnettomuutta tuottaneet vieraat, jotka eivät oikein tiedä, millä silmillä heitä katsotaan.
Kalastaja ja hänen vaimonsa kävivät muutamia askelia edellä, sitten tuli Graziella taluttaen toista pikku veljistään ja kantaen toista käsivarrellaan. Me kuljimme ääneti perässä. Portaitten viime käänteessä, josta voi nähdä kallion, jonka muuan vuorenharja meiltä vielä peitti, kuulimme miehen ja vaimon päästävän yhteisen tuskanhuudon. Näimme heidän kohottavan paljaat käsivartensa taivasta kohti, vääntelevän epätoivoisina käsiään, takovan nyrkillä otsaansa ja silmiään ja repivän harmaita hiuksiaan.
Heidän tuskanhuutoihinsa yhtyi pian Graziellan ja pienokaisten vaikerrus. Kaikki juoksivat sitten kuin hullut alas viimeisiä kallioportaita ja syöksyivät rannalle kerääntyneiden vaahtokasojen luo, joita mahtavat aallot olivat sinne kuljettaneet. Siellä vaipuivat muutamat polvilleen, muutamat kaatuivat taaksepäin, vanha vaimo painoi kätensä kasvojaan vasten ja upotti päänsä kosteaan hiekkaan.
Katselimme tätä epätoivon näytelmää viimeiseltä pieneltä kallionäyräältä jääden paikallemme kuin naulitut. Olimme kylläkin sitoneet veneen lujasti kallioon, mutta kun ei ollut ankkuria painamassa sen perää ja pitämässä sitä paikoillaan, olivat aallot yön kuluessa saaneet sen valtoihinsa ja retuuttaneet sen säpäleiksi kallioita vasten, joitten oli ollut määrä sitä suojella. Veneparan toinen puoli oli vielä lujasti kiinni kalliossa niinkuin olimme sen eilisiltana sitoneet. Se heilui edestakaisin ja piti kaameata ääntä kuten perikadon oma ihminen, joka kuollessaan päästää vihlovan, epätoivoisen huudon.
Aluksen muut osat, peräpuoli, masto, soutupenkit ja maalatut laudat makasivat hujan hajan rannalla kuin ihmisruumiin jäsenet, jonka sudet ovat verisen taistelun jälkeen repineet. Päästessämme rannalle juoksi vanha kalastaja toisen kappaleen luota toiselle. Hän nosteli niitä, katseli niitä kuivin katsein, pudotti ne taas ja lähti eteenpäin. Graziella istui itkien maassa pää esiliinaan kätkettynä. Lapset juoksivat paljasjaloin ja kirkuen vedessä ja koettivat ajaa rantaan vedenpinnalla uivia laudanpalasia.
Mutta vanha vaimo itki ja vaikeroi lakkaamatta. Me kuulimme vain epäselviä sanoja ja katkonaisia sydäntä vihlovia valituksia: "Oi, sinä kauhea, sinä hurja meri! Sinä olet vihaisempi kuin helvetin pahat henget! Sinä kammottava, sydämetön meri!" huusi hän ja heristi nyrkkejään merelle päin, "minkätähden et vienyt meitä itseämmekin? Olethan vienyt meiltä kaiken, millä ansaitsimme leipämme! Kas tässä, tässä, tässä on sinulle, ota edes palasia minusta, koska et tahdo minua kokonaan ottaa!"
Ja hän syöksähti ylös viskellen vaatekappaleitaan ja irtirevittyjä hiustukkoja mereen. Hän uhkasi vettä nyrkeillään, hän potki maininkeja; sitten muuttui raivo jälleen valitukseksi, suonenvedontapainen viha alakuloisuudeksi ja hän lyyhistyi taas hiekalle, painoi otsansa käsien varaan ja katseli itkien, kuinka irtonaiset venelaudat kolahtelivat kallioita vasten. "Vene-parka", huusi hän sitten kuin olisivat nuo pirstaleet olleet rakastetun, tuskin vielä tajuttoman olennon jäseniä, "tuonko olet meiltä ansainnut? Miksi emme saaneet upota sinun kanssasi yhdessä? Kuolla yhdessä niinkuin olemme yhdessä eläneetkin? Siinä makaat nyt kappaleina, sirpaleina, tomuna, vielä kuolemassakin huutaen näillä kallioilla, joilta meidän olisi pitänyt auttaa sinut pois, niinkuin koko yön olet huutanut! Mitä täytyy sinun meistä ajatellakaan? Sinä olet palvellut meitä niin uskollisesti ja me olemme jättäneet sinut perikadon omaksi! Perikadon omaksi näin lähellä kotiamme ja herrasi äänen ulottuvilla! Nyt olet heitetty rannalle kuin uskollisen koiran ruumis, jonka aalto kuljettaa sen herran jalkojen juureen, joka hänet hukutti!"