Kennst du das Land wo die Citronen blühn — — — — — olivat jo antaneet minulle aavistuksen, vielä nähtävissä olevat muistomerkit roomalaiselta ajalta, millä äsken lopetetut luvut olivat täyttäneet mieleni, vapauden tunne sekä etäisyys, joka luo taikahohteensa kaikkiin esineihin, seikkailut, nuo pitkien matkojen varmat seuralaiset, joita nuorekas mieli kuvittelee ja joista se jo edeltäpäin nauttii, vieras kieli, vieraat ihmiset, vieraat tavat, jotka muuttavat ihmisen uuteen maailmaan — kaikki tuo kiehtoi mieltäni! Pitkät matkan edellä käyvät odotuksen päivät elin alituisessa huumaustilassa. Tuo huumaus, jonka Savoijin, Sveitsin, Genéve-järven, Simplonin gletsherien, Como-järven, Milanon ja Firenzen ihana luonto päivittäin uudisti, haihtui vasta kotiin palatessani.
Kun ne asiat, joiden tähden matkakumppanini olivat lähteneet Livornoon, uhkasivat pitkittyä epämääräiseen aikaan, oli jo puhetta lähettää minut Ranskaan näkemättä Napolia ja Roomaa. Se olisi ollut samaa kuin herättää minut kesken kauneinta unta. Koko olentoni nousi tällaista ajatusta vastaan. Kirjoitin isälleni ja pyysin häneltä lupaa jatkaa Italianmatkaani yksin. Koska en kuitenkaan ollut aivan varma siitä, että vastaus olisi myöntävä, päätin mieluummin toimia heti kuin olla tottelematon jälkeenpäin. Jos vastaus on kieltävä, sanoin itselleni, tulee se liian myöhään. Nuhteita kyllä saan, mutta myöskin anteeksiannon; minä palaan kotiin, mutta vasta nähtyäni jotakin. Matkarahoja oli minulla niukasti, mutta minä laskin, että minulla Napolissa oli eräs äitini sukulainen, joka ei varmaankaan kieltäisi minulta paluumatkaa varten tarvittavia varoja. Niin lähdin eräänä kauniina yönä postin mukana Livornosta Roomaan.
Siellä vietin talven yksinäni pienessä talossa erään syrjäkadun varrella, roomalaisen maalarin luona, joka oli ottanut minut täysihoitoon perheeseensä.
Matkalla Firenzestä Roomaan olivat kasvoni, nuoruuteni, innostukseni sekä myöskin yksinäisyyteni vieraassa maassa herättäneet erään matkatoverini mielenkiintoa. Meistä oli nopeasti tullut ystävät. Hän oli kaunis, nuori mies, melkein minun ikäiseni. Hän näytti olevan kuuluisan laulajan Davidin poika tai sukulainen. David, joka näihin aikoihin oli Italian näyttämön parhaita tenooreita, matkusti myöskin kanssamme. Taiteilija oli jo sangen iäkäs. Hänen piti laulaa viimeistä kertaa Napolin San Carlo-teatterissa.
David kohteli minua kuin isä, hänen nuori seuralaisensa sydämellisellä huomaavaisuudella. Minä vastasin ikäni koko antaumuksella ja lapsellisuudella. Me emme vielä olleet saapuneet Roomaan, kun kunnon matkatoverini ja minä jo olimme eroittamattomat. Siihen aikaan tarvitsi posti vielä kolme kokonaista päivää ehtiäkseen Firenzestä Roomaan. Majataloissa matkan varrella oli uusi ystäväni tulkkinani, pöydässä tarjosi hän ensin minulle, vaunuissa varasi hän minulle parhaan paikan viereensä, ja kun nukuin, sain olla varma, että hänen olkapäänsä tarjoutui tyynykseni.
Kun Toscanan ja Sabinein vuorten pitkiä rinteitä noustessamme jätin vaunut, astui hän kanssani kävelemään, tutustutti minut seutuihin, sanoi kaupunkien nimet, ja huomautti muistopatsaista; sitten poimi hän kauniita kukkia ja osti oivallisia viikunoita ja viinirypäleitä matkalla. Näillä hedelmillä täytti hän käteni ja hattuni.
David näytti katselevan suopein silmin matkakumppaninsa ihastusta nuoreen muukalaiseen. Välistä katsellessaan minua iskivät he toisilleen hyväntahtoisesti ja ymmärtäen silmää.
Me saavuimme Roomaan yöllä. — Asetuin luonnollisesti samaan majataloon kuin hekin. Minut vietiin huoneeseeni. Seuraavana päivänä heräsin vasta kuullessani nuoren ystäväni äänen; hän koputti ovelleni ja huusi minua aamiaiselle. Pukeuduin kiireesti ja lähdin saliin, minne matkustajat olivat kokoontuneet. Tahdoin puristaa matkatoverini kättä ja etsin häntä turhaan silmilläni matkustajien joukosta, kun äkkiä näin ympärilläni pelkkiä nauravia kasvoja. Davidin pojan tai sukulaisen asemasta näin hänen rinnallaan nyt nuoren hienosti puetun roomalaistytön viehättävän olennon; hänen mustat hiuksensa kiersivät palmikkoina otsaa ja niihin oli pistetty kaksi helmipäistä, pitkää kultaneulaa, jommoisia tivolilaiset maalaistytöt vieläkin käyttävät. Hän oli ystäväni, joka saavuttuaan Roomaan oli ottanut takaisin sukupuolelleen kuuluvan puvun.
Jo aikoja sitten olisi hänen lempeän katseensa ja suloisen hymynsä pitänyt ilmaista hänet. Mutta minulla ei ollut ollut asiasta kaukaisinta aavistustakaan. Puku ei muuta sydäntä, sanoi minulle kaunis roomalaistyttö hymyillen; te ette vain enää saa nukkua olkapäätäni vasten, ja sen sijaan että saisitte minulta kukkia, annatte kai minulle niitä. Tämä seikkailu varoittaa teitä liian nopeasti ja ilman muuta uskomasta ystävyyteen, jota teille tarjotaan.
Tyttö oli laulajatar, Davidin oppilas ja suosikki. Vanha laulaja kuljetti häntä aina mukanaan miehen puvussa välttääkseen kaikkia mahdollisia huomautuksia matkan varrella. Hän kohteli häntä enemmän isän kuin suosijan tavalla eikä ollut vähääkään mustasukkainen meidän keskinäisistä viattomista ystävyydenosoituksistamme, joihin hän itse puolestaankin oli antanut yllykettä.