2.
David ja hänen oppilaansa viettivät muutamia viikkoja Koomassa. Tulomme jälkeisenä päivänä pukeutui hän taas miehen vaatteisiin ja vei minut ensin Pietarinkirkkoon, sitten Kolosseumiin, Frascatiin, Tivoliin ja Albanoon. Näin vältin nuo maksetut, väsyttävät oppaat, jotka asettavat koko Rooman aivankuin leikkauspöydälle matkustajan eteen ja yksitoikkoisilla vuosiluku- ja nimilitanioillaan pilaavat vaikutelmamme, ehkäisevät ajatuksiamme ja vahingoittavat kauneusaistia. Camilla ei ollut mikään oppinut nainen, mutta hän oli syntynyt Roomassa ja tunsi kaikki kauniit paikat ja suuremmoiset näkö-alat, jotka hänen lapsuudestaan asti olivat häntä ihastuttaneet.
Hän johti minut ilman ennakolta tehtyjä suunnitelmia joka paikkaan parhaalla hetkellä: aamulla Monte Pincion pinjapuitten varjoon, illalla Pietarinkirkon valtaviin pylvästöihin; kuutamolla Kolosseumin äänettömille muureille; kauniina syyspäivänä Albanoon, Frascatiin ja Sibyllan temppeliin, jota Tivolin vesiputousten huuru kasteli. Hän oli aina iloinen ja vallaton kuin ikuinen nuoruuden kuva keskellä näitä ajan ja kuoleman jälkiä. Hän tanssi Cecilia Metellan hautakummulla, ja minun istuessani unelmiin vaipuneena jollakin kivellä, kaikui hänen kirkas laulunsa iloisesti Diokletianuksen palatsin synkissä holveissa.
Illalla palasimme kaupunkiin, vaunut täynnä kukkia ja kuvapatsaista murenneita sirpaleita; sitten etsimme käsiimme vanhan Davidin, joka antoi päivällemme arvokkaan lopun ottamalla meidät mukaansa teatteriaitioonsa. Laulajatar, joka oli muutamia vuosia minua vanhempi, tunsi minua kohtaan vain sydämellistä ystävyyttä. Minä taas olin liian kaino osoittaakseni hänelle toisenlaisia tunteita, enkä niitä edes tuntenutkaan, huolimatta nuoruudestani ja hänen kauneudestaan. Hänen miehenpukunsa ja melkein miesmäinen tuttavallisuutensa, hänen syvä alttoäänensä ja vapaa käytöksensä saivat aikaan sen, että pidin häntä todella vain kauniina nuorena ihmisenä, toverina ja ystävänä.
3.
Camillan lähdettyä jäin aivan yksinäni Roomaan ilman mitään suosituskirjeitä ja ilman muita tuttavia kuin seudun kauniit paikat, muistopatsaat ja rauniot, joitten luo Camilla oli minut johtanut. Vanha maalari, jonka luona asuin, jätti atelierinsa ainoastaan sunnuntaisin mennäkseen messuun vaimonsa ja kuusitoistavuotiaan tyttärensä kanssa, joka oli yhtä ahkera kuin isäkin. Heidän kotinsa muistutti jonkinlaista luostaria, jossa taiteilijan työn keskeytti vain niukka ateria ja rukoushetki.
Iltaisin, kun auringon viimeiset säteet olivat paenneet köyhän maalari-asunnon korkealla olevista akkunoista ja läheisen luostarin kellot kutsuivat Ave Mariaan, joka niin rauhaisasti lopettaa Italian päivän, etsi perhe virkistystä yhteisestä rukouksesta; rukousnauhat käsissään he hymisivät litaniansa, kunnes heidän uniset äänensä häipyivät yksitoikkoiseksi, epäselväksi mutinaksi, joka lopulta muistutti aaltojen yksitoikkoista loiskahtelua rantaa vasten.
Minä rakastin näitä hiljaisia, rauhallisia iltahetkiä, jolloin kolme ihmistä ylensi mielensä korkeutta kohti levätäkseen päivän työstä. Tämä muistutti samanlaisia hetkiä isäni kodissa, missä äitini samoin kokosi meidät joka ilta rukoukseen, milloin huoneeseensa, milloin pienen Millyn puutarhan hiekkakäytäville, päivän viime kajasteeseen. Täällä kohtasi minua samanlainen tapa, sama usko, ja minusta tuntui kuin tämän ventovieraan perheen keskuudessa olisin ollut kotini katon suojissa. Ei milloinkaan voi nähdä hiljaisempaa, yksinäisempää, työteliäämpää ja hurskaampaa elämää kuin tässä roomalaisen maalarin kodissa.
Maalarilla oli veli, joka ei asunut hänen luonaan. Hän opetti italiankieltä korkea-arvoisille muukalaisille, jotka viettivät talvea Roomassa. Hän ei ollut mikään tavallinen kieltenopettaja, hän oli ensiluokkainen roomalaisen kirjallisuuden tuntija. Nuori ja komea kun hän oli sekä muinaisajan roomalaisen kaltainen luonteeltaan, oli hän näytellyt loistavaa osaa vallankumousyrityksissä, joita roomalaiset tasavaltalaismieliset olivat panneet toimeen, herättääkseen jälleen vapauden eloon maassaan. Hän oli kansantribuuni, uusi Rienzi. Tuona lyhyenä aikana, jolloin entisajan Rooma näytti uudelleen elpyvän, oli hän ollut sen innokkaimpia puoltajia, puhunut kansalle kapitoliumilta, pystyttänyt vapauden lipun ja saanut huomattavan virka-arvon tasavallassa. Taantumuksen päästessä valtaan häntä vainottiin, jopa hänet vangittiinkin, ja pelastumisestaan sai hän yksinomaan kiittää ranskalaisia, jotka pelastivat tasavaltalaiset, mutta hävittivät tasavallan.
Tämä roomalainen ihaili Ranskan vallankumousta ja filosofiaa, mutta inhosi keisaria ja keisarivaltaa. Bonaparte oli hänelle kuten kaikille sen ajan vapaamielisille italialaisille vapauden caesar. Niin nuori kuin olinkin, elähyttivät minuakin samat tunteet. Tämä samanlainen ajatuskantamme kävi piankin ilmi. Hänen nähdessään nuorekkaan ja antiikkisen innostukseni meidän lukiessamme Montin hehkuvia vapausrunoja tai tasavaltaisia kohtia Alfierin teoksista, huomasi hän uskaltavansa avata minulle sydämensä, ja pian olin enemmän hänen ystävänsä kuin oppilaansa.