4.
Vapauden jumalaisesta ihanne-arvosta ihmisille on paras todistus se, että se on nuoruutemme ensimmäinen unelma eikä poistu sielustamme, ennenkuin sydän kuivettuu ja henki vajoaa arkipäiväisyyteen tai alakuloisuuteen. Jokainen kaksikymmenvuotias ihmismieli on tasavaltalainen; jokainen väsähtänyt ihmissydän orjamaisuuteen altis.
Kuinka usein istuimmekaan yhdessä Pamfilin huvilan kukkulalla, josta näki Rooman huippuineen, raunioineen ja Tiber-virtoineen, joka tahrattuna, äänettömänä ja kuin häpeissään liukuu Ponte Rotton kaarien alitse, jonne kuuli sen suihkukaivojen valittavan solinan ja sen autioituneita katuja vaiti vaeltavien asukasten hiljaiset askeleet! Kuinka usein vuodatimmekaan katkeria kyyneliä tämän tyrannien valtaan joutuneen maailman tähden, jonka maista vain Ranskassa ja Italiassa filosolia ja vapaus hetkiseksi näyttivät elpyneen eloon tukahtuakseen taas olemattomiin. Kuinka useasti kirosimmekaan mielessämme tuota ihmishengen sortajaa, tuota kruunattua sotilasta, Napoleonia, joka oli ajanut vallankumouksen asiaa vain saadakseen siitä voimaa sen kukistamiseen ja kahlitakseen kansat uuteen orjuuteen. Tältä ajalta on alkuisin rakkauteni ihmishengen vapauteen sekä järkeni viha tuota vuosisadan sankaria kohtaan, viha, joka myöskin asui tunteissani ja ajatuksissani ja joka ajan kuluessa vain osottautui oikeutetuksi huolimatta siitä, että moni imartelee hänen muistoansa.
5.
Näitten vaikutusten alaisena tutkin Roomaa, sen historiaa ja muistomerkkejä. Aamulla lähdin yksinäni asunnostani jo ennenkuin kaupungin meluava liike saattoi häiritä ajatuksiani. Kainalossani oli minulla Rooman historioitsijain, runoilijain ja kertojien teoksia. Sitten istuin tai harhailin Forumin, Kolosseumin ja Rooman ympäristöjen autioilla raunioilla. Katselin, luin ja ajattelin. Opin näin perinpohjin tuntemaan Rooman. Nämä hetket olivat parhaita historiantuntejani. Vanha aika, joka ennen koulussa oli minua vain ikävystyttänyt, valtasi nyt kokonaan tunteeni. Näissä tutkimuksissani en seurannut muuta suunnitelmaa kuin päähänpistojani. Menin minne askeleeni minut milloinkin johtivat. Muinais-ajan Roomasta nykyaikaiseen, Panteonilta Leo X:nen palatsiin, Horatiuksen talosta Tiburilta Rafaelin taloon. Runoilijoita, maalareita, suuria miehiä kulki kirjavassa saatossa ohitseni ja minä viivähdin vain sen luona, joka kunakin päivänä eniten herätti mielenkiintoani.
Kello yhdentoista aikaan palasin pieneen huoneeseeni maalarin talossa nauttiakseni aamiaista. Söin kirjoituspöytäni ääressä palasen leipää ja juustoa yhä lukien. Juotuani vielä kupillisen maitoa työskentelin edelleen, tein muistiinpanoja ja kirjoitin päivälliseen saakka. Isäntäni vaimo ja tytär valmistivat sen itse. Päivällisen jälkeen lähdin uusille retkille ja palasin vasta illan suussa kotiin. Melkein jokainen näistä rauhallisista päivistä loppui pieneen seurusteluhetkeen maalarin perheen keskuudessa ja lukemiseen, joka kesti myöhään yöhön. En kaivannut minkäänlaista seuraa. Yksinäisyyteni tuotti minulle vain nautintoa. Rooma ja omat mielialani olivat minulle kylliksi. Näin vietin pitkän talven lokakuusta seuraavan vuoden huhtikuuhun ainoanakaan päivänä tuntematta väsymystä tai ikävystystä. Näitten vaikutelmien muisto elähytti minua kymmenen vuotta myöhemmin kirjoittaessani runoelmani Tiburista.
6.
Rooman muistojen joukossa on kaksi, jotka himmentävät muut tai ainakin hallitsevat niitä. Kolosseum, tuo roomalaisen kansan suurtyö, ja Pietarinkirkko, tuo katolisuuden mestariteos. Kolosseum on yli-inhimillisen kansan jättiläistuote, kansan, joka ylpeytensä ja villin huvinhalunsa tyydytykseksi pystytti itselleen muistomerkkejä, joihin mahtui kokonainen kansakunta ja jotka kokonsa ja kestävyytensä puolesta kykenevät kilpailemaan itse luonnon töitten kanssa. Vielä silloinkin kun Tiber on kuivunut liejuisten rantojensa väliin, seisoo tuo jättiläisrakennus paikoillaan.
Pietarinkirkko on aikoinaan koko maailmaa hallinneen uskonnon luoma. Se ei ole rakennettu minkään erityisen kansakunnan kokoojaksi, se on temppeli, joka sulkee sisäänsä kaiken filosofian, kaikki rukoukset, koko ihmisajatuksen suuruuden. Näyttää siltä kuin sen seinien mittana ei olisi ollut mikään erityinen kansa, vaan itse Jumala. Michel Angelo yksin on ymmärtänyt katolisuuden, Pietarinkirkko on sen ylevin ja täydellisin ilmausmuoto. Pietarinkirkko on kiveenhakattu uskontunnustus, Kristuksen opin monumentaalinen kirkastus.
Gootilaisten katedraalien rakennusmestarit olivat ylevämielisiä barbaareja. Michel Angelo yksin omasi filosoofin käsityksen. Pietarinkirkko on filosoofinen kristinusko, josta jumalainen rakennusmestari on karkoittanut synkeyden, jonne hän on luonut avaruutta, kauneutta, sopusointuisuutta, voittamattomia valovirtoja. Rooman Pietarinkirkko on juuri senvuoksi niin verrattoman kaunis, että sen ainoana tarkoitusperänä näyttää olevan jumal-aatteen kirkastus täyteen loistoonsa.