Tacituksesta pitävät vain politiikkaan ja filosofiaan mieltyneet miehet, hän on historian Plato. Hänen tuntonsa on liian herkkä tavallisille ihmisille. Häntä ymmärtääkseen on täytynyt kasvaa keskellä katumellakoita ja palatsien salaisia juonia. Jos näistä näytelmistä poistetaan vapaus, kunnianhimo ja loisto, mitä jää jäljelle? Ne ovat näitten näytelmien kolme suurta tekijää. Näitä kolmea intohimoa ei kuitenkaan kansa tunne, sillä ne ovat hengen eikä sydämen intohimoja. Voimme sen helposti käsittää tuosta kylmästä ihmettelystä, millä kuulijamme ottivat vastaan heille esittämämme kohdat.

Eräänä päivänä koetimme lukea heille kertomusta Paul ja Virginia. Minä käänsin heille, koska olin lukenut kirjan niin monta kertaa, että melkein osasin sen ulkoa. Toisaalta oli pitkä oleskeluni Italiassa siinä määrin perehdyttänyt minut maan kieleen, että minun oli helppo keksiä oikeat sanontatavat; käännös sujui kuin äidinkieli huuliltani. Olin tuskin alkanut lukemiseni, kun kuulijaini ilmeet muuttuivat tarkkaaviksi ja ilmaisivat mielenkiintoa — todistus siitä, että nyt oli kosketeltu heidän sydäntään. Nyt olimme siis koskettaneet tuota kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa elävien ihmisten sieluissa soivaa säveltä, tuota kaikille yhteistä tunteen säveltä, jonka jokainen sointu sisältää taiteen ikuisen totuuden ja jonka voi selittää sanoilla: luonto, rakkaus ja Jumala.

13.

Olin tuskin lukenut muutamia sivuja, kun vanhuksissa, tytössä ja lapsissa kuvastui jonkinlaista levottomuutta. Kalastaja asetti kyynäspäänsä polven varaan, kallisti korvansa minua kohti ja unohti vetää sauhuja piipustaan. Vanha äiti, joka istui minua vastapäätä, pani kätensä ristiin leuan alle kuten köyhillä vaimoilla on tapana, kun he istuvat kyyryissään kirkon kivilattialla ja kuuntelevat Jumalan sanaa. Beppo tuli alas terrassin kivi-aidalta, jonne hän juuri oli istuutunut. Hän asetti kitaran hiljaa lattialle ja laski kätensä kielille ikäänkuin peljäten, että tuuli niitä soittaisi. Graziella, joka aina tavallisesti pysytteli jonkun välimatkan päässä, lähestyi minua huomaamattaan niinkuin olisi kirjaan kätketty jonkinlainen taikavoima, joka veti häntä.

Terrassin kivi-aitaan nojaten, jonka juurelle olin heittäytynyt pitkälleni, lähestyi hän minua yhä, tukien itseään vasemmalla kädellään lattiaan kuin kuoleva taistelija. Hänen hämmästyneet, suuret silmänsä katselivat vuoroin kirjaa, vuoroin huuliani, joista kertomus tulvasi, vuoroin myös huulien ja kirjan välipaikkaa, kuin olisi hän sieltä etsinyt sitä näkymätöntä henkeä, joka oli minut lumonnut. Minä kuulin, kuinka hänen epätasainen hengityksensä milloin salpaantui milloin tiheni kertomuksen nousujen ja laskujen mukana niinkuin vuorelle nousijan, jonka välistä täytyy pysähtyä levähtämään hengittääkseen. Ja ennenkuin olin ehtinyt edes kertomuksen puoliväliin, oli lapsiparka jo kokonaan unohtanut melkein kesyttömän ujoutensa minun suhteeni. Tunsin hänen hengityksensä lämmön käsilläni. Pari kuumaa kyyneltä putosi hänen poskeltaan ja tahrasi lehden aivan sormieni vierestä.

14.

Hidasta, yksitoikkoista esitystäni sana sanalta kääntäessäni kalastajaperheelle tuota sydämen runoa, häiritsi vain etäinen, kumea aaltojen kohina, jotka syvällä jalkojemme alla vyöryivät kallioita vasten. Tämäkin sävel oli sopusoinnussa luetun kanssa. Se oli kuin uhkaava ennakko-aavistus, joka jo kertomuksen alussa ja sen jatkuessa leijaili ilmassa sen ympärillä. Mitä pitemmälle kertomus edistyi, sitä enemmän näytti se viehättävän kuulijoitamme. Kun joskus vähän viivyttelin keksiäkseni oikeat italialaiset sanat, toi kärsimätön Graziella lampun, jonka hän oli sytyttänyt ja jota hän oli suojellut esiliinallaan tuulta vasten, niin lähelle kirjaa, että se melkein oli palaa; hän luuli nähtävästi, että lamppu valaisisi ymmärrystänikin ja toisi nopeammin sanat huulilleni. Hymyillen työnsin lampun pois kädelläni, nostamatta kirjasta katsettani ja tunsin samalla hänen lämpimät kyyneleensä sormillani.

15.

Kun olin tullut siihen kohtaan, missä Virginia saa tädiltään kutsun Ranskaan ja tuntee, kuinka koko hänen olemuksensa ikäänkuin repeytyy kahtia, ja missä hän banaanipuitten alla koettaa lohduttaa Paulia puhuen takaisintulostaan ja näyttäen merta, joka on kuljettava hänet pois, — suljin kirjan ja lupasin huomenna jatkaa lukemistani.

Tämä koski kipeästi ihmisparkoihin. Graziella polvistui ensin minun, sitten ystäväni eteen ja pyysi kiihkeästi, että kertomus luettaisiin loppuun. Mutta se oli turhaa. Me tahdoimme pitkittää hänen mielenkiintoaan ja omaa nautintorikasta kokeiluamme. Silloin tempasi hän kirjan käsistäni ja avasi sen kuin olisi hän tahtonsa voimalla voinut itse käsittää kirjan merkkejä. Hän puheli kirjalle, painoi sen vasten sydäntään. Sitten asetti hän sen jälleen melkein kunnioittavasti polvelleni, pani kätensä ristiin ja katseli minua rukoillen.