"Te teette meistä pilaa", vastasi Graziella ääneen nauraen. "Te muka runoilijoita! Eihän teidän hiuksenne ole pörröiset eikä katseenne hurja niinkuin noitten miesten, joita satamassa kutsumme runoilijoiksi! Te runoilijoita! Ja ettehän saa säveltäkään kitarasta! Millä sitten säestäisitte laulujanne?"
Sitten pudisti hän päätään, työnsi huulensa viehättävästi lerpalleen ja harmitteli, kun emme puhuneet hänelle totta.
10.
Välistä näytti jokin paha ajatus pääsevän hänessä vallalle, hänen katseissaan kuvastui epäilystä ja pelkoakin. Mutta se ei kestänyt kauvan. Sitten kuulimme hänen hiljaa sanovan iso-äidilleen: "Ei, se ei ole mahdollista, he eivät voi olla pakolaisia, jotka jonkun pahan työn tähden ovat karkoitetut kotimaastaan. He ovat liian nuoria ja myöskin liian hyväsydämisiä ollakseen niin syntisiä." — Tämän jälkeen huvittelimme usein kertomalla hänelle jostakin hirmutyöstä, jonka muka olimme tehneet. Mutta rauhalliset, tyynet otsamme, hilpeä katsantomme, hymyilevät huulemme ja avonaiset sydämemme olivat liian suurena vastakohtana kuvitellulle rikoksellemme, ja seuraus oli, että tyttö veljineen purskahti iloiseen nauruun haihduttaen pienimmänkin epäluulon mielestään.
11.
Usein kysyi Graziella meiltä, mitä me sitten kaiket päivät luemme kirjoistamme? Hän luuli ensin, että ne sisälsivät vain rukouksia, sillä hän ei ollut eläissään nähnyt muita kirjoja kuin sellaisia, joita uskovaiset pitävät kirkossa kädessään seuraten papin pyhiä sanoja. Hän piti meitä sen vuoksi hyvin hurskaina, kun päivät päästään istuimme kirjat kädessä mutisten salaperäisiä sanoja. Sitä hän vain ihmetteli, ettemme olleet pappeja tai erakkoja jossakin Napolin seminaarissa tai tämän saaren luostarissa. Ottaaksemme häneltä pois tuon harhaluulon koetimme pari kertaa kääntää hänelle muutamia kohtia Foscolon kirjasta ja pari kaunista pätkää Tacitusta tavalliselle maalaisväestön kielelle.
Olimme luulleet, että nämä italialaisen pakolaisen mielenpurkaukset ja nuo suuremmoiset murhenäytelmät roomalaiselta keisari-ajalta olisivat tehneet syvän vaikutuksen vaatimattomiin kuulijoihimme; onhan isänmaallisuus jo kansan vaistossa, sankarimieli sen tunteessa, draamallisuus silmän katseessa. Ennenkaikkea kiinnittää sen mieltä suuri lankeemus, ylevä kuolema. Mutta me huomasimme pian, ettei lausumisemme, eivätkä nuo mahtavat kohtaukset vähääkään miellyttäneet yksinkertaisia kuulijoitamme. Valtiollisen vapauden aate, tuo sivistyneitten ainainen teema, ei herätä vastakaikua kansan syvissä riveissä.
Köyhä kalastajaväki ei voinut käsittää, minkätähden Ortis oli niin syvän epätoivon vallassa ja minkätähden hän päätti päivänsä; hänellähän oli kaikki, mikä tekee elämän mieluisaksi ihmiselle: hänhän sai kuljeksia missä milloinkin tahtoi, mitään tekemättä, katsella aurinkoa, rakastaa lemmittyään ja rukoilla Jumalaa; ja tämän kaiken sai hän tehdä Brentan viheriällä, viljavalla rannalla. Minkätähden sitten kiusata itseään kaikenlaisilla aatteilla, jotka eivät vähääkään liikuta sydäntä? arvelivat he. Eikö hänelle ollut aivan yhdentekevää, hallitsivatko itävaltalaiset tai ranskalaiset Milanossa? Narrihan hän oli, kun niin vähästä teki surua itselleen! — Eivätkä he viitsineet kuunnella sen enempää.
12.
Tacitusta ymmärsivät he vieläkin vähemmän. Keisarikunta vaiko tasavalta, ihmiset, jotka surmasivat toinen toisiaan, toiset päästäkseen valtaan, toiset päästäkseen vapaiksi orjuudesta, rikokset valta-istuimelle pääsyn vuoksi, kunniakkaat hyveet, kunniakas kuolema — kaikki tuo jätti heidät kylmiksi. Historian raju-ilma pauhasi liian korkealla heidän päittensä päällä koskeakseen heitä. Se oli heille kuin kaukaa vuoristosta kuuluva ukkonen, jonka antaa rauhassa jyrähdellä siitä sen enempää välittämättä, koska vain vuorenhuiput ovat sille alttiina, ja sekä kalastajan että maamiehen talot suojassa.