Useasti he tanssivat yksin, useasti myös sisartensa kanssa. Toisella on kitara, toinen pitää päänsä päällä messinkikulkusilla varustettua tamburinia. Nämä kaksi soittokonetta, joista toinen soi valittaen ja kevyesti, toinen yksitoikkoisesti ja raskaasti, sointuvat erinomaisesti yhteen ja tulkitsevat kahta ihmissydämen päätunnetta: iloa ja surua. Kesäöinä kuulee niitten soittoa melkein jokaiselta Napolin tienoon katolta, vieläpä laivoistakin. Tämä vapaa-ilmakonsertti seuraa korvaa seudulta seudulle, mereltä vuorille saakka; se muistuttaa hyönteisen surinaa, hyönteisen, jonka kuumuus on herättänyt surisemaan tämän kauniin taivaan alle. Tämä hyönteisparka on ihminen, joka muutamia päivän hetkiä laulaa Jumalalle nuoruudestaan ja rakkaudestaan ja sitten ikuisuudeksi vaikenee. En koskaan kuunnellut näitä ilmassa väräjäviä, astrico'lta lähteneitä säveliä ilman että vaistomaisesti pysähdyin sydämeni ollessa pakahtumaisillaan sisäisestä ilosta ja surusta.
6.
Tällaista oli myöskin Andrean katolla; ryhmitys oli sama, soitto ja äänten sävy samaa. Graziella soitti kitaraa, Beppo antoi pienten sormiensa tanssia tamburiinilla, jonka soitolla häntä pienenä oli nukutettu, ja säesti sisartaan. Vaikka näitten soittokoneitten sävy olikin kauttaaltaan iloinen samoinkuin soittajienkin kaikki eleet, olivat itse säveleet surullisia, ja niitten hitaat, harvat soinnut tunkivat syvälle sydämeen. Niin vaikuttaa soitanto kaikkialla, missä se ei ole tyhjänpäiväistä helinää, vaan ihmistunteiden sointuisaa, säveliin pukeutunutta vaikerrusta. Jokainen tuollainen sointu on kuin huokaus, jokainen sävel kuin kyynel. Aina kun ihmissydän tuntee itsensä liikutetuksi, pulppuaa sieltä kyyneleitä; niin täynnä surumielisyyttä on pohjimmaltaan ihmisluonto ja niin helposti tuo kaikki, mikä sitä liikuttaa, vaahtoa huulillemme, pilviä katseeseemme!…
7.
Yksinpä silloinkin, kun nuori tyttö säveästi nousi tanssiakseen pyynnöstämme tarantellaa veljensä tamburinin säestyksellä, ja tanssin pyörteen mukaansa tempaamana pyöri ympäri viehättävästi kohotellen käsivarsiaan ja sormillaan matkien kastanjettien helinää, ja hänen paljaitten jalkojensa askeleet yhä tihenivät kuin sadepisarat — yksinpä silloinkin oli säveleessä, asennoissa, liikkeitten rajussa kiihkeydessäkin jotakin vakavaa ja surumielistä niin kuin olisi tämä ilo vain ohimenevää hulluutta, niinkuin väläyksestäkin onnea, itse hyveen ja kauneuden täytyisi kiihdyttää itsensä huumaustilaan ja juovuttaa itsensä liikkeillä, jotka ovat hulluuden rajoilla!
8.
Paljon useammin kuitenkin keskustelimme vakavasti isäntäväkemme kanssa, ja pyysimme heitä kertomaan elämästään, perhe-oloistaan tai muistoistaan. Jokainen perhe on kuin satu tai paremmin runoelma, sitä täytyy vain osata lukea. Tämäkin oli ollut kerran ylhäinen, rikas ja huomattavassa asemassa.
Andrean iso-isä oli ollut kreikkalainen kauppias Aeginan saarelta. Kun Ateenan pascha oli vainonnut häntä hänen uskontonsa tähden, oli hän eräänä yönä vienyt vaimonsa, lapsensa ja omaisuutensa erääseen kauppalaivoistaan ja paennut Procidaan, missä hänellä oli kauppatuttavia ja missä väestö oli kreikkalaista niinkuin hänkin. Siellä oli hän ostanut suuria maatiloja, joista ei ollut jäljellä enää kuin tämä pieni karjatalo, jossa me asuimme ja muutamia hautakiviin kaiverrettuja esi-isäin nimiä saaren vähäisellä hautausmaalla. Tyttäret olivat kuolleet nunnina saaren luostarissa. Pojat olivat menettäneet kaiken omaisuutensa myrskyissä, joissa heidän laivansa olivat joutuneet haaksirikkoon. Niin oli koko perhe vähitellen köyhtynyt. Kauniin kreikkalaisen nimensäkin olivat he vaihtaneet huomaamattomaan procidalaiseen kalastajanimeen. — "Kun jokin rakennus kerran alkaa hajota, hajoaa se viimeistä kiveä myöten", sanoi Andrea meille. "Iso-isäni omaisuudesta ei minulla ole muuta jäljellä kuin kaksi airoani, vene, jonka olette minulle uudelleen lahjoittaneet, tämä mökkipahanen, joka ei voi elättää isäntäväkeään ja Jumalan armo."
9.
Äiti ja tytär kyselivät sitten vuorostaan, keitä me olimme, missä oli meidän kotimaamme ja mitä vanhempamme tekivät? Olivatko isämme ja äitimme vielä elossa, oliko meillä myöskin veljiä ja sisaria, talo, viikunapuita ja viinitarha? Minkätähden olimme niin nuorella iällä kaikki jättäneet saadaksemme soudella Napolinlahdessa, lukea, kirjoittaa, maata auringonpaisteessa ja haaveilla? Vaikka olisimme kuinka koettaneet selittää, eivät he kuitenkaan voineet käsittää, että olimme tulleet vain nähdäksemme meren ja taivaan, lämmittääksemme sieluamme auringonpaisteessa, tunteaksemme täällä vasta oikein nuoruutemme ja kootaksemme vaikutelmia, tunnelmia ja ajatuksia, joista sitten myöhemmin kenties kirjoittaisimme runoja, sellaisia kuin he voivat nähdä meidän kirjoissamme tai sellaisia, joita napolilaiset tilapäisrunoilijat sunnuntai-iltaisin lukevat merimiehille padolla tai satamassa.