Sen jälkeen en saanut kirjettä kolmeen kuukauteen. Ajattelin Graziellaa joka päivä. Minun piti palata Italiaan seuraavan talven alussa. Hänen suloinen, surullinen kuvansa väikkyi kaipauksena mielessäni välistä minua lempeästi moittien. Olin tuossa onnettomassa iässä, jolloin pintapuolisuus ja jäljittelyhalu saavat nuoren miehen häpeämään parhaita tunteitaan ja jolloin kauneimmat Jumalan lahjat, puhdas rakkaus, viattomat tunteet, putoavat hiekkaan ja joutuvat maailman tuulten pyörteisiin. Pilkallisilta tovereilta opittu turhamaisuus pyrki vastustamaan rakkauttani, joka yhä eli kätkössään sydämeni pohjassa. En olisi punastumatta voinut tunnustaa kaipaukseni esineen nimeä ja säätyä ja joutua alttiiksi ivalle. En ollut unohtanut Graziellaa, mutta verhonnut hänen muistonsa. Tuo rakkaus, joka elähytti sydäntäni, nöyryytti inhimillistä ylpeyttäni. Hänen muistonsa, jota salaa elätin vain itseäni varten, seurasi minua melkein pahan omantunnon tavoin ulkona maailmalla. Kuinka punastunkaan nyt noita punastumisiani, ja kuinka tuhat vertaa suuriarvoisempi oli yksi ainoa ilonvälähdys tai kyynel hänen silmissään kuin kaikki nuo katseet, pilanteot ja hymyilyt, joille olin valmis uhraamaan hänen kuvansa. Oi kuinka kykenemätön on liian nuori mies rakastamaan! Hänellä ei ole arvostelukykyä! Hän ei käsitä todellisen onnen arvoa, ennenkuin on sen menettänyt. Metsän nuorissa taimissa on kyllä läikähtelevää elinvoimaa ja valojen ja varjojen vaihtelua, mutta vanhan tammen ytimessä on enemmän tulta.
Oikea rakkaus on elämän kypsä hedelmä. Kahdeksantoistavuotiaana ei ihminen tunne sitä, hän vain kuvittelee sen olemassa-olon. Kun kasvimaailmassa hedelmä kypsyy, varisevat lehdet. Kenties on ihmisen laita samoin. Olin usein sitä ajatellut huomatessani harmaantuneita hiuksia päässäni. Olen syyttänyt itseäni siitä, etten silloin tuntenut rakkauden kukan todellista arvoa. Olin kokonaan turhamaisuuden sokaisema. Turhamaisuus on typerin ja pahin rikoksistamme, sillä se panee meidät punastumaan onneamme.
35.
Eräänä iltana marraskuun alussa palatessani joistakin tanssiaisista, annettiin minulle kirje ja paketti, jonka muuan Napolista tuleva matkustaja oli tuonut minulle. Tuntematon matkustaja oli kertonut, että eräs hänen ystävänsä korallitehtaan omistaja oli jättänyt hänelle tämän tärkeän tehtävän, jonka hän nyt ohimennessään suoritti. Mutta koska hänen uutisensa olivat huonoja ja ikäviä, ei hän tahtonut nähdä minua, pyysi vain, että ilmoittaisin hänelle Pariisiin saaneeni paketin.
Avasin paketin vapisten. Ensin tuli esille viimeinen kirje Graziellalta: "Tohtori on sanonut, että voin elää enää korkeintaan kolme päivää. Tahdon sanoa sinulle hyvästi niin kauvan kun jaksan. Oi, jos sinä olisit täällä, jäisin eloon. Mutta tämä on Jumalan tahto. Minä puhun sinulle pian ja sitten aina ylhäältä taivaasta. Rakasta sieluani! Se on oleva kanssasi kaiken ikäsi. Jätän sinulle hiukseni, jotka eräänä yönä leikattiin sinun tähtesi. Pyhitä ne Jumalalle jossakin maasi kappelissa, että joku osa minusta olisi luonasi!"
Istuin kokonaan murtuneena paikallani kirje kädessä aamuun saakka. Vasta silloin saatoin avata toisen käärön. Koko hänen kaunis tukkansa oli siinä sellaisena kuin olin nähnyt sen tuona yönä, jona hän oli sen minulle näyttänyt mökissä. Siinä oli vielä muutamia kanervakukkia, jotka olivat silloin siihen tarttuneet. Täytin hänen pyyntönsä. Siitä päivästä saakka himmensi hänen kuolemansa varjo kasvojani ja nuoruuttani.
Kaksitoista vuotta myöhemmin kävin taas Napolissa. Etsin hänen jälkiänsä. Niitä ei ollut enää Margellinassa eikä Procidassa. Pieni talo saaren rannalla oli raunioina. Sen paikalla oli vain kasa harmaita kiviä ja kellari, jonka suojaan paimenet toivat vuohensa sateella. Aika hävittää nopeasti jäljet maasta, mutta se ei milloinkaan hävitä ensimmäisen rakkauden jälkiä sydämestä, joka on sitä tuntenut.
Graziella raukka. Monta päivää on kulunut näistä päivistä. Minä olen rakastanut, minua on rakastettu. Toiset kauneuden ja rakkauden säteet ovat valaisseet synkkää tietäni. Toiset sielut ovat auenneet minulle ja näyttäneet minulle naissydämen salaisimpia aarteita: kauneutta, pyhyyttä, puhtautta, jota Jumala on herättänyt maan päälle oppiaksemme ymmärtämään, aavistamaan ja ikävöimään taivasta. Mutta mikään ei ole karkoittanut sinun kuvaasi sydämestäni. Mitä enemmän olen elänyt sitä lähemmäksi sinua olen tullut ajatuksissani. Muistosi on kuin isäsi tuulasvalkeat, joitten savun etäisyys hälventää, ja jotka loistavat sitä kirkkaammin mitä pitemmälle ne etääntyvät. En tiedä, missä maallinen tomusi lepää, enkä tiedä, vieläkö joku itkee sinua kotimaassasi. Nimesi kuuleminen panee minut vavahtamaan. Rakastan kieltä, joka on sen sepittänyt. Sydämeni pohjassa on aina hereänä kyynellähde, josta pisara toisensa jälkeen salaa vuotaa muistollesi pitäen sitä tuoreena ja ikuisena.