Napolissa vietin melkein samanlaista mietiskelevää elämää kuin Roomassakin Espanjalais-torin varrella asuvan vanhan maalarin luona. Mutta sen sijaan että päivät päästään olisin harhaillut muinaisjäännösten keskellä, vietin täällä päiväni kuljeksimalla pitkin Napolin lahden rantoja tai keinumalla sen aalloilla. Iltaisin palasin takaisin luostariin, missä äitini sukulaisen välityksellä olin saanut asuttavakseni ullakkokamarin, jonka ruukku- ja köynnöskasveilla koristetulta parvekkeelta avautui näköala merelle, Vesuviukselle, Castellamarelle ja Sorrentolle päin.
Kirkkaina päivinä saatoin nähdä Tasson valkean talon, joka näytti joutsenenpesältä kellertävällä, jyrkkänä merestä kohoavalla vuorenhuipullaan. Näky ihastutti minua, ja talon valkea hohde tunki syvälle sieluuni. Se oli kuin kunnian säde, joka etäältä paistoi nuoruuteeni ja vähäpätöisyyteeni. Muistin tuon homeerisen kohtauksen äskenmainitun suuren miehen elämästä, kun hän, vihdoinkin päästyään vankilasta, mutta yhä vielä pienten kateuden ja suurten parjausten alaisena, neronsakin, hänen ainoa rikkautensa, halvennettuna, saapui takaisin Sorrentoon löytääkseen täältä vähäisen lepoa, vähäisen rakkautta ja osanottoa, ja kerjäläiseksi puettuna astui sisarensa eteen koetellakseen hänen sydäntään ja nähdäkseen, tunnustaisiko tämä, joka niin paljon oli häntä rakastanut, hänet veljekseen.
Sisar tunsi hänet heti, kertoo naivi elämäkerran kirjoittaja, huolimatta hänen sairaalloisesta kalpeudestaan, hänen harmaantuneesta parrastaan ja hänen rikkinäisestä viitastaan. Hän syöksyi hänen syliinsä suurempaa rakkautta ja myötätuntoa osoittaen kuin jos hän olisi tavannut veljensä ferraralaisen hovimiehen kultareunaisessa puvussa. Nyyhkytykset tukahuttivat pitkäksi aikaa hänen äänensä, ja hän painoi veljeään sydäntään vasten. Hän pesi hänen jalkansa, toi hänelle hänen isänsä viitan ja antoi valmistaa hänelle aterian. Mutta kumpainenkaan heistä ei kyennyt koskemaan tarjona oleviin ruokiin, niin täynnä kyyneleitä olivat heidän sydämensä, ja he viettivät tämän päivän itkien yhdessä, sanaakaan lausumatta, katsellen merta ja ajatellen lapsuuttaan.
2.
Oli alkukesä. Napolinlahti lepäsi vuoriensa, vaikeitten talojensa, viiniköynnöksiä kasvavien kukkuloittensa keskellä syvänsinisenä, sinisempänä kuin taivas sen yllä, kuin vanhanaikainen, vaahtoava malja, jonka reunat ja kädensijat ovat koristetut viiniköynnöksellä ja muratilla. Oli se aika, jolloin Posilippon kalastajat, jotka rakentavat majansa sen kallioille ja levittelevät verkkonsa sen kapeille, valkohiekkaisille rannoille, jättävät turvallisina maan ja lähtevät öisin kalastamaan kahden tai kolmen tunnin matkan päähän merelle, Caprin, Procidan tai Ischian kallioille saakka tai keskelle Gaetan lahtea.
Tavallisesti ottavat he mukaansa tulisoihtuja viekotellakseen niillä kaloja läheisyyteensä. Veneen keulassa istuu poikanen äänetönnä kallistaen soihtua veteen päin, kalastajan tähystellessä syvyyteen voidakseen oikealla hetkellä laskea verkot. Nämä tulet, punaiset kuin hehkuvan uunin suu, kuvastuvat väreilevään merenpintaan kuun säteiden tavoin. Meren liike muodostaa niiden kuvaisista pitkiä välkähteleviä valojuovia, jotka jatkuvat aallolta aallolle.
3
Monet hetket istuin ystäväni kanssa rantakalliolla tai kuningatar Johannan linnan kosteilla raunioilla, katselin tulien fantastista leikkiä ja kadehdin köyhien kalastajien liikkuvaa, huoletonta elämää.
Nyt jo kuukausia kestänyt oleskelumme Napolissa ja jokapäiväisillä maa- ja merimatkoillamme uudistuva seurustelu seudun väestön kanssa oli koko lailla perehdyttänyt meidät heidän sointuvaan kieleensä, missä usein eleet ja katseet saivat korvata sanan. Filosoofeja kun muka olimme ja jo kyllästyneitä elämän turhaan hyörinään, ennenkuin sitä oikeastaan tunsimmekaan, kadehdimme usein köyhiä lazzaroneja, jotka asustivat Napolin ranta- ja satamaseuduilla, eivätkä muuta tehneet kuin nukkuivat päivät päästään pienten alustensa varjossa rantahiekalla tai kuuntelivat kiertävien lauluniekkojensa tilapäisiä sepustuksia tai tanssivat tarantellaa säätynsä nuorten tyttöjen kanssa viinimajoissa merenrannalla. Tunsimme heidän tottumuksensa, tapansa ja luonteensa monta vertaa paremmin kuin ylhäisen maailman, josta pysyimme kokonaan erillämme. Tällainen elämä tuotti meille iloa ja tukahutti tuon kuumeisen kiihkeyden, joka usein turhanpäiten kuluttaa nuoren ihmisen mielikuvitusta, jo ennenkuin tosityön ja ajattelun aika on tullut.
Ystäväni oli kaksikymmenvuotias, minä kahdeksantoista: olimme molemmat siis siinä ijässä, jolloin vielä on luvallista olla eroittamatta unta todesta. Me päätimme tutustua lähemmin näihin kalastajiin ja lähteä heidän kanssaan merimatkalle saadaksemme muutamia päiviä viettää heidän elämäänsä. Vienon, kirkkaan yön viettäminen laivankannella, aaltojen tuudittaessa alusta, tähtien loistaessa syvänsiniseltä taivaalta, tuntui meistä salaperäiseltä autuudelta, jota nauttimaan ja tuntemaan meidän täytyi päästä, jos ei muun vuoksi, niin kyetäksemme siitä ainakin kertomaan.