Vapaita kun olimme, emmekä kenellekään tilivelvollisia puuhistamme ja poissa-olostamme, päätimme heti seuraavana päivänä panna tuuman toimeen. Kulkiessamme pitkin Margellinan hiekkarantaa, Virgiliuksen haudan alapuolella, Posilippovuoren juurella, jonne kalastajat vetävät veneensä ja jossa he korjailevat verkkojaan, herätti huomiotamme eräs vanha, vielä voimakas mies. Hän sovitteli par'aikaa kalastusvehkeitään kirjavaksi maalattuun veneeseensä, jonka perään oli asetettu Pyhän Franciskuksen puusta veistetty kuva. Pieni kahdentoistavuotias poika, hänen ainoa soutajansa, toi veneeseen kaksi leipää, palasen puhvelinjuustoa, keltaista ja kuivaa kuin rannan hiekkakivi, muutamia viikunoita ja vedellä täytetyn savisen ruukun.
Sekä vanhus että poika miellyttivät meitä. Ryhdyimme heidän kanssaan keskusteluun. Kalastaja hymyili meidän ehdottaessamme, että hän ottaisi meidät soutajikseen merelle. — "Teidän kätenne eivät pysty airoihin, vastasi hän. Teidän valkeihin käsiinne sopii kynä paremmin kuin airot. Olisi vahinko, jos ne kovettuisivat merellä." — "Me olemme nuoria", vastasi ystäväni, "ja tahdomme ensin koetella kaikkea, ennenkuin valitsemme jonkun määrätyn ammatin. Teidän työnne miellyttää meitä, koska se tapahtuu merellä ja taivasalla." — "Olette oikeassa", vastasi vanha kalastaja, "siinä ammatissa pysyy sydän tyytyväisenä ja luottaa pyhien varjelukseen. Kalastaja on taivaan välittömän suojeluksen alainen. Ihminen ei tiedä, mistä tuuli ja aallot tulevat. Viila ja höylä ovat käsityöläisen kädessä, suosio ja rikkaus kuninkaan, mutta alus on Jumalan kädessä."
Tämä merenkulkijan hurskas filosofia yhä lisäsi haluamme päästä hänen veneeseensä. Pitkän vastustelemisen jälkeen hän vihdoin suostui. Sovimme siitä, että joka päivä maksaisimme kumpainenkin hänelle kaksi carlinia ruoka- ja oppirahaa.
Kun tämä sopimus oli tehty, lähetti ukko pojan Margelliinaan noutamaan lisää ruokavaroja: leipää, viiniä, vanhaa juustoa ja hedelmiä. Illan suussa autoimme hänen kanssaan veneen vesille ja lähdimme matkaan.
4.
Ensimmäinen yö oli verraton. Meri oli tyyni kuin sveitsiläinen vuoristojärvi. Napolin palatsien ja sataman valot vaipuivat taivaanrannan tumman ääriviivan taakse sitä myöten kuin etenimme rannasta. Vain majakkavalot jäivät näkyviimme, kalpeina sen punertavan tulipatsaan rinnalla, joka nousi Vesuviuksen kraatterista. Kalastaja vuoroin laski, vuoroin nosti verkkojaan, poika piteli puolinukuksissa soihtuaan ja me sousimme silloin tällöin hiljakseen, kuunnellen ihastuneina, kuinka vesipisarat airoistamme tipahtelivat mereen vienosti helähtäen kuin helmet hopea-maljassa.
Olimme jo aikoja sitten jättäneet Posilippon niemen, purjehtineet Puzzuolin ja Baian lahtien halki sekä kulkeneet Cap Misenen ja Procidan saaren välisestä Gaetan salmesta. Olimme nyt aukealla merellä, ja kun meidän alkoi tulla uni, laskeuduimme maata soutupenkin alle, pojan viereen.
Kalastaja peitti meidät raskaalla purjeella, joka oli ollut käärössä veneen pohjalla. Ja niin nukuimme me aaltojen välissä, meren hiljaisen, tuskin huomattavan keinunnan tuudittamina. Herätessämme oli jo kirkas päivä.
Aurinko valoi tulisäteitään väreilevään vedenpintaan ja kuvastelihe vaikeitten talojen seinissä ja ikkunoissa meille tuntemattomalla rannalla. Vieno, maalta käyvä tuulenhenki sai purjeen yläpuolellamme lepattelemaan ja kuljetti meitä lahdesta lahteen, kalliolta kalliolle. Olimme saapuneet viehättävän Ischia-saaren louhikkoiselle rannikolle. En silloin aavistanut, kuinka pitkäksi aikaa sinne myöhemmin olin joutuva asumaan ja kuinka rakkaaksi se minulle oli käyvä. Nyt nähdessäni sen ensi kerran kohoavan merestä valossa kylpien ja taivaan sineä vasten kuvastuen, oli se kuin runoilijan kevyestä unennäöstä puhjennut kesäisenä yönä…
5.