Ischia-saari, jonka Gaetan lahti eroittaa Napolista ja kapea salmi Procidan saaresta, on oikeastaan jyrkkä vuori, jonka valkeat, salaman murskaamat huiput kohottavat terävät hampaansa taivasta kohti. Sen jyrkät, laaksojen, rotkojen ja vesiputousten uurtamat rinteet ovat kauttaaltaan tummanviheriäin kastanjapuitten peittämät. Lähinnä rantaa mereen päin viettävillä tasangoilla on mökkejä, maataloja ja kyliä, puoliksi viiniköynnösten peitossa. Jokaisella tällaisella pikkukylällä on oma pieni satamansa, jonne kalastajat tuovat veneensä ja jossa välistä näkee jonkun suuremmankin aluksen maston.
Näistä taloista, jotka milloin näyttävät kiipeävän pitkin vuoren rinnettä, milloin piiloutuvat sen rotkoihin, milloin muodostavat pyramiideja sen penkereille, milloin mahtailevat jollakin kallionkielekkeellä, milloin lepäävät kastanjametsän tai pinjapuitten siimeksessä — näistä taloista, joita valkeat pylväsrivit ja viiniköynnökset koristavat, on jokainen kuin runoilijan tai rakastajan unelmissaan kuvittelema ihanne-asunto.
Silmämme eivät väsyneet katselemaan tätä näytelmää. Näillä rannikkoseuduilla oli runsaasti kaloja, ja kalastajallamme oli ollut hyvä yö. Nousimme maalle pienen lahden pohjukkaan, noudimme vettä läheisestä lähteestä ja asetuimme kallioille lepäämään. Auringonlaskun aikana saavuimme Napoliin leväten soutupenkeillämme. Nelikulmainen pieneen mastoon keulapuolelle kiinnitetty purje, jonka nuoria poika hoiti, riitti kuljettamaan meitä Procidan ja Cap Misenen kallioiden sivua ja sai aluksemme niin vinhaan vauhtiin, että vesi vaahtona kuohui sen ympärillä.
Vanha kalastaja ja poika vetivät sitten meidän avullamme veneen hiekalle ja kantoivat kalakorit pienen, Margellinan kallioitten juurella sijaitsevan majansa kellariin.
6.
Seuraavana päivänä jatkoimme iloisina uutta ammattiamme. Vähitellen purjehdimme ristiin rastiin koko Napolin meren. Annoimme tuulen kuljettaa itseämme minne se tahtoi. Tulimme näin käyneeksi Caprissa, jossa mielikuvituksemme vielä näkee Tiberiuksen synkän haamun, Cume'ssa ja sen laakeripuiden ja villien viikunapensasten alle hautautuneessa temppelissä, Baian jylhillä rannoilla, jotka näyttävät yhtä vanhoilta ja harmailta kuin ne roomalaiset, joiden nuoruuden ja nuoruudeninnostuksen ne kerran ottivat suojiinsa, Porticissa ja Pompeijissa, jotka vielä laavan ja tuhankin alla näyttivät hymyilevän, Castellamaressa, jonka korkeat, tummat laakeri- ja kastanjametsät kuvastuvat veteen ja värjäävät viheriäisiksi rantaäyrästä vasten ikuisesti kohisevat aallot. Vanha merimies tunsi joka paikassa kalastajaperheitä, jotka pitivät meitä vieraanvaraisesti luonaan, kun meri oli myrskyinen emmekä päässeet palaamaan Napoliin.
Kahteen kuukauteen emme jalallakaan astuneet mihinkään matkailijamajaan. Elimme kansan vapaata elämää taivasalla ja nautimme sen niukkaa ravintoa. Olimme asettuneet kansan keskuuteen päästäksemme lähemmäksi luontoa. Käytimme sen vaatepartta, puhuimme sen kieltä ja omaksuimme sen yksinkertaisten tapojen ohessa myöskin sen välittömät, lapselliset tunteet.
Tämä muutos ei ystävästäni ja minusta tuntunut ensinkään vaikealta. Olimme molemmat kasvaneet maalla vallankumouksen myrskyissä, jotka olivat kukistaneet ja hajoittaneet perheemme, ja lapsuudesta asti eläneet maamiehen elämää — hän Grésivaudanin vuoristossa hoitajansa luona, joka oli ottanut hänet huostaansa hänen äitinsä vankeuden ajaksi, minä Maconnaisin ylängöllä pienessä maalaisasunnossa, josta isäni ja äitini olivat saaneet turvapaikan. Meidän vuoriemme paimenien ja talonpoikien ja näiden kalastajien välinen ero oli vain siinä, että heidän kielensä, asuntopaikkansa ja ammattinsa olivat toiset. Pellonvako ja aalto synnyttävät samanlaisia ajatuksia, viljelköönpä ihminen maata tai merta. Luonto puhuu samaa kieltä työtovereilleen maalla ja merellä.
Saimme sen nyt kokea. Näitten yksinkertaisten ihmisten joukossa emme koskaan tunteneet itseämme vieraiksi. Samankaltaiset vaistot saavat ihmiset keskenään sukuluissuhteeseen. Yksinpä tämän nukuttavan elämän yksitoikkoisuuskin viehätti meitä. Surulla ajattelimme, että kesä pian loppuu ja saapuu se aika, jolloin meidän on pakko palata kotimaahamme. Perheissämme aljettiin jo käydä levottomiksi ja toivottiin kotiinpaluutamme. Näitä ajatuksia pidimme kuitenkin mahdollisimman loitolla ja uskottelimme itsellemme, ettei tämä elämä koskaan voi loppua.
7.