Syyskuu oli alkanut sade- ja ukkoskuuroilla. Meri ei enää ollut rauhallinen. Työmme muuttui vaivalloisemmaksi, monta kertaa varsin vaikeaksikin. Tuuli oli rajua, aallot kuohuivat, ja usein kastuimme läpimäriksi. Olimme hankkineet itsellemme sellaiset paksusta ruskeasta villakankaasta tehdyt viitat, joita napolilaiset merimiehet ja lazzaronit käyttävät talvisaikaan. Niitten leveät hihat riippuvat höllästi paljailla käsivarsilla. Päähine, jonka voi mielensä mukaan vetää pään yli tai heittää niskaan, suojelee tuulelta ja sateelta, tai jos niin tahtoo — jättää merimiehen läpimärät hiukset tuulen ja auringon kuivattaviksi.
Eräänä päivänä lähdimme Margellinasta meren ollessa rasvatyyni, ei tuulenhenkäystäkään tuntunut. Aijoimme Cumesin rannalle kalastamaan kaloja, joita vuodenajan merivirrat kuljettivat sinne. Vuorten ympärillä leijui punertavaa aamusumua, joka ennusti myrskyä illaksi. Toivoimme kuitenkin ennättävämme ennen sitä ja sivuuttavamme Cap Misenen, ennenkuin raskas, unelias meri heräisi.
Kaloja tuli runsaasti. Viivyimme senvuoksi tavallista kauvemmin kalastuspaikalla. Silloin myrsky yllätti meidät. Se syöksyi Epomeon mahtavalta kukkulalta, Ischia-saaren korkeimmalta vuorenhuipulta, voimalla sellaisella, että olisi luullut koko kivipaljouden vyöryvän veteen. Ensin se tasoitti vedenpinnan ympärillämme kuin rauta-äes tasoittaa vakoisen maan. Mutta kun aallot olivat tointuneet ensi hämmästyksestään, paisuivat ne kohisten ja ärjyen muutamissa minuuteissa niin valtaviksi, että aika ajoin peittivät meiltä rannat ja saaret.
Mannermaa ja Ischian saari olivat verrattain kaukana, ja me olimme jo puolivälissä Cap Misenen ja Procidan välistä salmea. Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin rohkeasti jatkaa matkaamme ja jos onnellisesti pääsisimme salmen läpi, kääntyä vasemmalle Baian lahteen, jonka suojaisilla vesillä olisimme turvassa.
Vanha kalastaja epäröi silmänräpäyksen. Korkean aallon harjalta, jonka valkeassa kuohussa veneemme hetkisen pysyi tasapainossa, tähysteli hän nopeasti ympärilleen kuin eksynyt, joka on noussut puuhun sieltä nähdäkseen oikean tien. Sitten syöksyi hän peräsimeen. — "Airoihin, lapset!" huusi hän. "Meidän täytyy ennättää ennen tuulta niemen kärkeen; jos emme sitä tee, olemme hukassa!" — Me tottelimme niinkuin ruumis tottelee vaistoa.
Katse hänen katseessaan, lukeaksemme sieltä nopeasti hänen määräyksensä, iskimme kiinni airoihin hartiat kumarassa, ja syöksyen vuoroin aallon harjalle, vuoroin pohjaan, yritimme estää venettä kaatumasta. Kahdeksan tai kymmenen toinen toistaan valtavampaa aaltoa heitti samassa veneemme salmen kapeimpaan kohtaan. Tuuli oli sittenkin ehtinyt ennen meitä, kuten perämies oli peljännyt, ja puhalsi nyt niemen ja saaren välissä sellaisella voimalla, että meri kuohui vastaamme kuin raivoisa laavavirta, eikä aallolla enää ollut aikaa kyllin nopeasti paeta hirmumyrskyä, vaan nousi se torniksi paikallaan, syöksyi alas, särkyi ja pärskyi vimmoissaan joka suunnalle, yritti turhaan pyrkiä salmea kohti ja syöksähti vihdoin kuohupatsaana, savuna kiehuen Cap Misenen kallioita vasten.
8.
Olisi ollut hulluutta pyrkiä huonolla veneellämme tämän kapean kohdan ohi. Yksi ainoa aalto saattoi täyttää veneemme vedellä ja upottaa. Kalastaja heitti nopean silmäyksen, jota en milloinkaan unohda, kuohujen piirittämälle niemelle päin, sitten teki hän ristinmerkin ja huusi: "Me emme pääse eteenpäin, aukealle merelle on vielä mahdottomampi palata. On vain yksi keino: laskea Procidan rantaan tai hukkua."
Niin vasta-alkajia kuin olimmekin merimiehen ammatissa, käsitimme kuitenkin täydelleen, kuinka vaikeata tuo olisi tässä myrskyssä. Jos kääntyisimme niemeä kohti, saisimme tuulen taaksemme ja ajautuisimme sen mukana merelle, ja siinä tapauksessa ei meillä olisi ollut niinkään paljon syytä peljätä että aallot olisivat haudanneet meidät allensa. Mutta päästäksemme Procidaan, jonka valojen näimme vilkuttavan oikealla puolellamme, täytyi meidän asettua vinosti aaltoja vasten ja pyrkiä rantaa kohti niitten välitse, jolloin veneen sivut ja sen heikot reunat joutuivat aalloille ja tuulelle alttiiksi. Mutta nyt ei ollut aikaa epäröidä. Kalastaja antoi meille merkin soutaa ja käänsi veneen kahden, toinen toistaan seuraavan aallon välissä. Lähdimme nyt pyrkimään Procidaa kohti ja heittelehdimme aalloilla kuin kourallinen meriruohoa.
9.