Sävelten siivin miehen maine Kylien kautta kiertelee; Ja aina irtoo riemun laine, Kun "Hassun-Pekka" soittelee. Ei kunnon häitä tienohilla, Jois' ei ois Pekka saapuvilla.
On Pekka soittaja, jos kukaan, Ei väisty tieltä yhdenkään; Ei lirputtele muiden mukaan, Reippaassa kestää rytmissään. Ja mahdin että soitto saapi, Hän polkee jalkaa, murmattaapi.
II.
Pekalle haastoi kylän kansa: On soittoniekka pappilaan Sellainen tullut, vertaistansa Ett'ei hän löydä ollenkaan. Mut Pekka tahtoi selvän ottaa, Haastoiko kansa täyttä totta.
Hän rientää kohta pappilahan, Luo taiteilijan neuvotaan, Ja viuluniekka vaaditahan Nyt kilpailuhun ankaraan; Edeltä Pekka parhaitansa Vanhalla soittaa viulullansa.
Ei soittoa niin innokasta Lie herra kuullut milloinkaan. Kun Pekka taukos soittamasta, Hän nousee hiljaa tuoliltaan, Pekalta vanhan viulun lainaa, Sen tyynnä olkaa vasten painaa:
Helähtää kielet soittimesta, Hiljalleen ensin vaikertaa, Kuin puhtaan riemun lähtehestä Sävelet sitten pulppuaa; Ne tuskan, raivon virttä soipi, Vienosti vihdoin unelmoipi.
Ei Pekka tunne viuluansa, Se niin ei ennen soinutkaan; Hän liikahda ei paikaltansa, Ves-karpaloit' on poskillaan: "Oi soita, herra! soita! soita! Se kiertää syöntä, valtimoita!"
Ja herra soittaa… Mieli hältä Käy herkemmäksi, lämpenee; Sävelet soivat hellemmältä, Kuin kultalanka virtailee, Ja Pekka, kohta harmaahapsi, Siin' itkee aivan niinkuin lapsi.
Ja herra lausuu: "Myö'ös mulle Tää puhdas Stradivarius, Satoja siitä maksan sulle!" Mut Pekan vanha rakkaus On kiinittänyt soittimehen, Siit' ei hän luopuis kuollaksehen.