"Sun lahjas, Luoja, tää lapsi on, Sen mulle uskoit Sä hoitohon; Oi auta häntä Sä vaarain alta Ja suojaa huonolta maailmalta!"

Näin äiti eellehen rukoilee Ja pienoistansa hän lemmitsee, Ja kultalankaa hän toiveissansa Kehrääpi katsellen armastansa.

* * *

On vuosi mennyt, ja pienoinen, Tuo aarre kallihin äidillen, Sen sinisilmä ja kultahapsi, Sen rukousten ja toivon lapsi;

Hän myrttiseppele kulmillaan Nyt nukkuu kylmänä vuoteellaan, Ja kuolon enkeli harson heitti, Sill' lapsen viehkeät kasvot peitti.

Tuoss' äitikin suruhunnussaan Nyt saapuu kuollutta katsomaan; Taas aaltoo korkeelle äidin rinta, Mut aaltoo tuskoa haike'inta.

Ja kauvan piirteitä rakkaita Hän katsoo kuollehen kasvoissa; Ei väiky niillä nyt hymy hieno, Tuo äidin sydämmen riemu vieno.

Nyt äidin toivo jo mennyt on; Sen riisti kuolema armoton. Miks sammui elo niin alussansa, Ei äiti käsitä tuskassansa.

Vaan vihdoin ikkunasta sulaa jää; Se kyynel virtana vierähtää, Ja yöhön synkkähän koittaa päivä, Min eestä väistyvi usvan häivä.

Hän muistaa selvähän päivän sen, Kun suotiin hälle tää pienoinen, Ja rukouksenkin huokaamansa, Kun silloin katseli armastansa.