Jok' aamu sitä tarkastan, "Huu, kun on kylmä!" huudahdan, "Kauanko kestää tuota? Jos kevätpäivän paistaissa Ei kohoo elohopea, En sinuun, narri, luota."
Niin saapuu suvi, sulaa jää, Sen alta aalto vaahtopää Elohon virkoaapi; Ja vaaran vieret vihannoi, Ja laitumilla kellot soi, Ja verhon metsä saapi.
Ja muiden lämpömittari Kohoopi oikein runsaasti, Mun ompi itsepäinen; Se vaan ei nuorru nousemaan Alhaalla pysyy ainiaan, Kuin olisi se jäinen.
Mä mietin kauan säälien, Mi hyyti kirkkaan sydämmen Mun lämmön minun rinnalta. Kun tahdoin häntä nuhdella, Niin silloin tämä veitikka Näin haastaa akkunalta.
"Sun ompi syysi; sulle vaan Kylmyytt' on luotu maailmaan, Ei lemmen lämpimyyttä; Elosi kylmyydellähän Myös multa poistaa lämpimän — Sa moitit mua syyttä."
1892.
Rannan Helka.
Vuosi sitten vielä rannan Helka, Huoletta kuin heinä heiluen, Hyppi, nauroi, jotta raikui ranta, Poskillaan ol' paiste nuoruuden; Silmät suuret leimus lemmentulta Luonaan hällä oli oma kulta.
Hetken onnee empimättä nautti. Ääntä viettelijän luuli hän Ääneks uskollisen ystävänsä; Sille käänsi korvan kerkeän: Kuiskeita sen mairehia kuuli, Onnellinen olevansa luuli.
Nyt ei raiju rannan Helkan nauru, Eikä paista päivyt poskiltaan, Silmänsä on itkuinen ja vaisu, Rinta täynnä pettymystä vaan; Katse ompi luotu kohden maata, Varjoaankaan katsoa ei saata.