Ylhäällä vuoren vankalla harteella ei menesty kasvit. Lohkonaisia kallioita töröttää siellä. Näiden lomasta kohoaa muutamia noin miehen korkuisia petäjän käkkyröitä.
Syviä, pohjattomia halkeamia ja onkaloita aukenee ylhäältä vuoren sisään, ja ajan kuluessa ilmestyy niitä siihen aina uusia. Sodan lähestyessä Suomea halkeilee, näet, tuo ikuinen vuori, pirskahtelee kuin nauris — niin kansa haastaa — ja sen onkaloista kuuluu suruinen hyminä, ikäänkuin kaikuna maan-alaisten hengetärten laulusta.
Eteläiseltä sivulta on pääsy vuorelle helppoa. Eikä kadu vaivojaan se, ken sinne kiipeää.
Siinä on silloin silmäin edessä kaunis palanen ihanata isienmaata. Alhaalla vuoren juurella lipajavat pienen Pyhäselän laineet. Suurempi selkä aukeaa tuolla tuonnempana saariryhmän takana.
Oikeanpuoliset rannat verhoaa tumma kuusi- ja petäjämetsä. Vasemmalla on ahoja, lehtoja ja viljamaita talojen ympärillä. Loitolla kylän peltojen takana kulkee siellä Savon radan rautainen latu, jolta tarkkakorvainen kuulija voi tajuta rautahevon puhkumisen ja junan pauhaavan kolinan.
Vuosisatoja aikaisemmin vallitsi vuoren ympärillä erämaan rauha. Veden kalvoa ei liikutellut muu kuin sisämaan tuulen röyheltämä laine, loiskiva kala ja vesilintujen lukuisa liuta. Maat rannikkojen takana olivat synkkänä salona, missä villi metsänkarja ihmisen häiritsemättä kävi keskinäistä sotaansa. Kontion luihea vihellys kaijutti kallioita paikoilla, joissa nyt kuuluu uudenaikaisen veturin kirpeä hujellus.
Nimetönnä silloin vuori vielä kohotti seudun yli uljasta, pilviä tavoittelevaa päätään. Myrskyt ja tulvat tunsivat, että niille oli siinä horjumaton vastustaja, joka uhmalla kohtasi jokaista luonnonvoimien telmettä. Ei se notkunut eikä väistynyt niiden mahtavuutta. Mutta hiljaiset laineet olivat sen juurelle ihmeen pitkien vuosien vieriessä lokeroita kaivertaneet.
Ihmiset, jotka vuorelle antoivat verrattoman kauniin nimensä, saapuivat ensin tuonne vasemmalle länsirannalle. Siellä kajahteli metsä uudisasukkaan kirveenkalskahduksista. Hän kaatoi maahan kaskeslehdon. Tämän laitaan ilmestyi pienoinen pirtti asujineen.
Kaski poltettiin, tuhka siemennettiin, ja siitä leikattiin seudun ensimmäinen viljakulta. Sänki käännettiin ylös-alasin, muokattiin pysyväksi pelloksi, jonka laidassa suojukset kasvoivat vauraaksi kartanoksi.
Useampia pälvipaikkoja alkoi ilmestyä salon sydämessä. Kasken sauhu tuprusi sieltä täältä. Peltoja ja kartanoita ilmestyi niiden jälkeen. Karjan kellojen kalkutusta kaikuu kesä-illoin vuorelle saakka, kaikuu karjan paimenen hellämielinen laulu, kaikuu tuohitorven kumea törähdys… Erämaan luonnon-ääniin oli ihminen pysyväisesti voittoisat sävelensä liittänyt.